Siirry pääsisältöön

Petri Tamminen: Rikosromaani (Hanna)






Petri Tamminen: Rikosromaani
Otava 2012
173 sivua

Tammisen kirjoista olen aiemmin lukenut novellikokoelman Elämiä ja lyhytproosateoksen Muistelmat, josta aikoinaan taisin kirjoittaa esseenkin eräälle kurssille. Se, että Tammisen varsin tiiviistä teoksista saa tekstiä aikaan pienen tutkielman verran, puhuu puolestaan kirjailijan kirjoitustaidosta.

Rikosromaani jatkaa kirjailijan tiivistä ilmaisua, joka lakonisuudessaan, toteavuudessaan ja kaikessa lyhykäisyydessäänkin kertoo paljon siitä todellisuudesta, jossa elämme. Teoksessa rikoskomisario Vehmas jahtaa Ångströmiä – rikollista, joka tunnetaan miltei yhtä monista nimistään kuin rikoksistaankin. Muun muassa Hämeenlinnan häpäisijänä tunnettu rikollinen syyllistyy laajamittaisen ja tukahduttavan epätoivon levittämiseen. Hän iskee, kun uhrit vähiten sitä odottavat, ja jättää jälkeensä ihmisraunioita, joiden on vaikea vastaheränneen toivottomuutensa keskellä asettua takaisin entisen elämänsä rauhaisiin uomiin.

Romaani perustuu paljolti Vehmaan reflektointeihin ja pohdintoihin, jotka sävyttävät hänen suorittamiaan tutkintoja. Menneisyys kuristaa myös hänen elämäänsä, eikä Vehmas suinkaan ole immuuni sille epätoivolle, jota Ångström levittää – huolimatta toivosta, joka pilkahtelee milloin lenkkipolulla koiran kanssa, milloin Ruotsin-kollegoiden sähköposteissa.

Ångström jää kuitenkin lopulta sekä lukijalle että Vehmaalle kasvottomaksi hahmoksi: pelkäksi tummaksi varjoksi, joka viistää jokaisen elämää. Kaikessa kasvottomuudessaan Ångström on nykyajan kuva, sillä pikkurikollisessa tiivistyvät ne suurimmat ongelmat, jotka nykyihmistä riivaavat. Eksistentiaaliset kriisit saavat itse kunkin tavoittelemaan jotain saavuttamatonta ja rämpimään täyttymättömyyden tunteen ikuisessa suossa.

Tammisen teoksen rivien välistä kuultaa viesti siitä, että elämä pitäisi ottaa vain elämänä ja nauttia hetkistä sellaisina, kun ne tulevat vastaan. Sen sijaan, että sairastaisi Vehmaan sanoin tulevaisuutta tai ruotisi alati menneisyyttä, on joskus hyvä vain pysähtyä.

Rikosromaanin ehdoton etu on se, ettei lyhyeen romaaniin ole ängetty teemoja sieltä täältä, vaan sen aihepiiri pysyy koossa. Myös Tammisen kieli on tuttua, toteavaa ja miellyttävää lukea, mutta kirjailijan tyyli on enemmän mieleeni lyhemmissä kokonaisuuksissa: novelleissa sekä miltei runoja muistuttavissa Muistelmissa kirjailijan ilmaisu istuu teemoihin ja rakenteeseen tavalla, jota jäin Rikosromaanissa kaipaamaan

Lopuksi: Tamminen onnistuu oivaltavasti kiteyttämään sen aatteen, joka näin kesäkuumalla väistämättä putkahtaa mieleen. Loppuun siis eräs kirjailijan oivallus elämästä:

Kun kesää ajattelee marraskuussa, se on koossa ja kasassa kuin muistoissa tai niin kuin elokuvassa, jossa poika hyvästelee tytön ja usva leijailee pelloilla, mutta kesäkuussa kesästä ei saa otetta. Kesä ei ole ihan tässä eikä tuossa, se on sekä täällä että tuolla, ja itse voi istua vain yhdessä paikassa ja ihmetellä mihin tarttuisi ja miten tämän nyt kokisi.

Kommentit