Petri Tamminen: Rikosromaani
Otava 2012
173 sivua
Tammisen kirjoista olen aiemmin lukenut novellikokoelman Elämiä ja lyhytproosateoksen Muistelmat, josta aikoinaan taisin kirjoittaa esseenkin eräälle
kurssille. Se, että Tammisen varsin tiiviistä teoksista saa tekstiä aikaan
pienen tutkielman verran, puhuu puolestaan kirjailijan kirjoitustaidosta.
Rikosromaani
jatkaa kirjailijan tiivistä ilmaisua, joka lakonisuudessaan, toteavuudessaan ja
kaikessa lyhykäisyydessäänkin kertoo paljon siitä todellisuudesta, jossa
elämme. Teoksessa rikoskomisario Vehmas jahtaa Ångströmiä – rikollista, joka
tunnetaan miltei yhtä monista nimistään kuin rikoksistaankin. Muun muassa
Hämeenlinnan häpäisijänä tunnettu rikollinen syyllistyy laajamittaisen ja
tukahduttavan epätoivon levittämiseen. Hän iskee, kun uhrit vähiten sitä
odottavat, ja jättää jälkeensä ihmisraunioita, joiden on vaikea vastaheränneen
toivottomuutensa keskellä asettua takaisin entisen elämänsä rauhaisiin uomiin.
Romaani perustuu paljolti Vehmaan reflektointeihin ja
pohdintoihin, jotka sävyttävät hänen suorittamiaan tutkintoja. Menneisyys
kuristaa myös hänen elämäänsä, eikä Vehmas suinkaan ole immuuni sille
epätoivolle, jota Ångström levittää – huolimatta toivosta, joka pilkahtelee
milloin lenkkipolulla koiran kanssa, milloin Ruotsin-kollegoiden
sähköposteissa.
Ångström jää kuitenkin lopulta sekä lukijalle että Vehmaalle
kasvottomaksi hahmoksi: pelkäksi tummaksi varjoksi, joka viistää jokaisen
elämää. Kaikessa kasvottomuudessaan Ångström on nykyajan kuva, sillä
pikkurikollisessa tiivistyvät ne suurimmat ongelmat, jotka nykyihmistä riivaavat.
Eksistentiaaliset kriisit saavat itse kunkin tavoittelemaan jotain
saavuttamatonta ja rämpimään täyttymättömyyden tunteen ikuisessa suossa.
Tammisen teoksen rivien välistä kuultaa viesti siitä, että
elämä pitäisi ottaa vain elämänä ja nauttia hetkistä sellaisina, kun ne tulevat
vastaan. Sen sijaan, että sairastaisi Vehmaan sanoin tulevaisuutta tai ruotisi
alati menneisyyttä, on joskus hyvä vain pysähtyä.
Rikosromaanin
ehdoton etu on se, ettei lyhyeen romaaniin ole ängetty teemoja sieltä täältä,
vaan sen aihepiiri pysyy koossa. Myös Tammisen kieli on tuttua, toteavaa ja
miellyttävää lukea, mutta kirjailijan tyyli on enemmän mieleeni lyhemmissä kokonaisuuksissa:
novelleissa sekä miltei runoja muistuttavissa Muistelmissa kirjailijan ilmaisu istuu teemoihin ja rakenteeseen
tavalla, jota jäin Rikosromaanissa
kaipaamaan
Lopuksi: Tamminen onnistuu oivaltavasti kiteyttämään sen
aatteen, joka näin kesäkuumalla väistämättä putkahtaa mieleen. Loppuun siis eräs
kirjailijan oivallus elämästä:
Kun kesää ajattelee
marraskuussa, se on koossa ja kasassa kuin muistoissa tai niin kuin elokuvassa,
jossa poika hyvästelee tytön ja usva leijailee pelloilla, mutta kesäkuussa
kesästä ei saa otetta. Kesä ei ole ihan tässä eikä tuossa, se on sekä täällä
että tuolla, ja itse voi istua vain yhdessä paikassa ja ihmetellä mihin
tarttuisi ja miten tämän nyt kokisi.
Kommentit
Lähetä kommentti