Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Hanna)

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

WSOY 2010

446 sivua

suom. Raija Rintamäki

Alkuteos: Hundraåringen som klevut genom fönstret och försvann. 2009

Viime vuoden puolella yhdessä blogiimme tulleista kommenteista eräs lukijamme ja tuttavani pyysi mielipidettäni Jonas Jonassonin romaanista Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Nyt viimein sain tartuttua haasteeseen ja saatettua sen loppuun.

Jonassonin romaani on varsin mojovalla huumorin ripauksella maustettu kertomus Allanista, joka täytettyään pyöreät 100 vuotta päättää pyyhkiä vanhainkodin pölyt vaatteistaan ja antaa tien viedä kohti tuntematonta. Jännittävää matkaa vauhdittaa matkalaukku, jonka Allan nappaa nuorelta huligaanilta ja joka paljastaa sisästään reilun kasan kahisevaa. Pahamaineisen rikollisjengin jäsen ei kuitenkaan aio luopua laukustaan aivan helpolla, ja niinpä alkaa vauhdikas ja toinen toistaan kummallisempien sattumusten täyteinen takaa-ajo.

Seikkailunsa aikana Allan kohtaa vihollisten lisäksi myös uusia ystäviä, jotka hyppäävät mukaan Allanin hurjapäiseen seuraan. Kumppanukset selvittävät tiensä läpi jos jonkinmoisten kommellusten ja aiheuttavat Allania etsiville poliisivoimille harmaita hiuksia. 

Satavuotiaan Allanin seikkailun rinnalla kulkee tarina ajassa, jolloin Allan oli nuori. Vuodet kuljettavat Allanin läpi toisen maailmansodan, kylmän sodan sekä muiden lähihistorian tapahtumien ja heittelevät häntä maailman mahtimiesten hovien välillä. Nämä menneisyyteen sijoittuvat luvut rytmittävät vuoden 2005 seikkailua ja valottavat Allanin motiiveja ja taustaa mukavalla tavalla.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi jatkaa erityisesti 1500-luvulla kukoistukseen nousseen veijariromaanin perinnettä. Veijariromaaneissa tarina pyörii usein nimenomaan seikkailun tai matkan, sitä rytmittävien tarinoiden, mukaan heittäytyvien matkakumppanien ja kaiken kattavan huumorin ympärillä. Perinteistä myös on, että päähenkilö on tavalla tai toisella hupaisa veikko, jonka toverit nekin hauskuuttavat kukin tyylillään.

Huumori Jonassonin romaanissa – kuten veijariromaaneissa yleensäkin – on enimmäkseen melko groteskia ja alatyylistä. Tällaisen huumorin keinoin kuitenkin pyritään pureutumaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin: huumorin avulla ne ikään kuin muka hyväksytään mutta samaan aikaan huumori onnistuukin kärjistysten kautta osoittamaan, miten hölmöä on, että kyseiset epäkohdat tosiaan ovat yhteiskunnassa hyväksyttyjä. Tällaisin tavoin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi käy käsiksi niin korruptioon, diktatuuriin, rasismiin, uskontoon, naisten asemaan kuin ihmisten itsekkyyteenkin. Melkoisesti aiheita yhteen romaaniin, mutta Jonasson onnistuu tehtävässään.

Kiinnostavaa teoksessa on, että vaikka Allanin kumppanien repliikit kuvataan suoraan, Allanin toteamukset ja aatokset kuvataan enimmäkseen epäsuorina lainauksina. Päähenkilölle ei näin ollen anneta konkreettista ääntä mutta hänen aatoksensa ja humoristisen huoleton elämänmenonsa tulevat kertojan välittämän sitäkin kirkkaammin esille. Tällainen menetelmä korostaa Allanin roolia yhteiskunnan ja sen epäkohtien tarkkailijana: Allanin ajatusten kautta luodataan ympäröivää maailmaa, eivätkä siinä turhat puheet ole aina tarpeen. 

Huolimatta näistä ansioista teos ei kuitenkaan loppujen lopuksi vakuuttanut minua. Henkilökohtaisesti en pidä tämän tyyppisestä huumorista kirjallisuudessa, mutta myönnän, että kyseessä on enemmänkin makuasia: itse nautin huumorista, joka ilmaistaan epäsuoremmin. Satavuotiaan sankarin hahmo on toki hauska ja jossain mielessä uudenlainenkin, mutta loppujen lopuksi Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi ei tuo veijariromaaneihin juurikaan uutta – vaikka Jonassonin teos onkin tästä romaanityypistä ensimmäinen nykyaikainen versio, johon itse olen törmännyt (mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi ainoa).

Osallistun teoksella vuoden 2015 kirjahaasteeseen, jossa se napsahtaa kohtaan ”kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä”.