Tove Jansson: Reilua peliä
WSOY 1990
Suom. Kyllikki Härkäpää
138 sivua
Alkuteos: Rent spel. 1989.
Tove Janssonin Reilua
peliä on pienoisromaani kahdesta taiteilijasta, jotka jakavat toistensa
kanssa talon ja elämänsä – miltei kaiken paitsi omat ateljeensa. Lyhyydessään,
ytimekkyydessään ja filosofisuudessaan teos on erittäin Janssonia: rivien
väliin jäävät merkitykset kertovat enemmän kuin lausutut (tai oikeammin
kirjoitetut) sanat.
Romaanin päähenkilöt ovat Jonna ja Mari, jotka edustavat
lähes päinvastaisia luonteita. Siinä, missä Mari on harkitseva, tunteellinen ja
herkkä, Jonna on rempseä, rohkea ja aina menossa. Näistä eroavaisuuksistaan –
tai kenties niiden ansiosta – he kykenevät kuitenkin elämään yhdessä (saman talon eri rapuissa asunnoissa, joita yhdistää yhteinen ullakko) ja pelaamaan "reilua peliä."
Elämän jakaminen onkin romaanin erikoinen piirre. Mari ja
Jonna eivät tapaa romaanissa paljoakaan muita henkilöitä kuin toisiaan, mikä
tapahtuu kuin sopimuksesta. Ajoittain he tarvitsevat omaa aikaa myös
toisistaan. Täten lukija alkaa arvuutella heidän välistään suhdetta: ovatko he
kumppaneita, rakastavaisia, ystäviä? Näitä kaikkia? Itse kallistun jälkimmäisen
puolelle, sillä hahmoista suorastaan huokuu se, että he edustavat Janssonia
itseään (Mari) ja hänen kumppaniaan Tuulikki Pietilää (Jonna).
Luonnon ja meren merkitys Janssonille halkoo hänen kaikkia
teoksiaan, eikä Reilua peliä ole
mikään poikkeus. Eräät romaanin episodimaisista jaksoista sijoittuvatkin
mökille tuulisessa saaristossa. Luonnonkuvaus ja veden äärellä vallitseva rauha
muistuttavatkin Janssonin muista teoksista.
Kuten totesinkin, teos etenee jaksoissa. Luvut ovat vain
pätkiä kuvatusta elämästä – eivät sen koko kuva. Romaanissa ei siis ole
kantavaa juonta, vaan jokaisen luvun ympärille kehittyy oma pieni juonensa ja
tematiikkaansa, johon luku kietoutuu. Romaanit, jotka luovat tällaisia välähdyksenomaisia ikkunoita elämään ovat aina viehättäneet minua: elämä kun ei
ole selkeä tarina alkuineen ja loppuineen, vaan se on kokoelma kohtauksia
sieltä täältä.
Jansson on tunnettu tiiviin ilmaisun mestari, joka saa
lukijan miettimään syntyjä syviä pienenkin lauseen keinoin. Teos muistuttaa
todella paljon Janssonin muita teoksia, joten sikäli se on taattua laatua.
Toisaalta pidin tästä teoksesta hitusen enemmän kuin aiemmin lukemastani Kunniallisesta petkuttajasta. Kesäkirjaa tämä ei sen sijaan voittanut
– huolimatta siitä, että luin Kesäkirjan
ruotsiksi enkä siis varmaankaan saanut siitä irti kaikkia mahdollisia
vivahteita. Muumeillehan mikään näistä teoksista ei tietenkään vedä vertoja,
vaikka myönnettäköön, että Muumien ihanuutta sävyttää niiden nostalgia.
Kaiken kaikkiaan Reilua
peliä on täyttä Janssonia tunnelmassaan ja ihanuudessaan. Kuka tahansa saa
siitä mitä mainioimman pohdiskelukirjan johonkin sopivan mietteliääseen väliin
elämässään.
Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa.
Kommentit
Lähetä kommentti