Mikko Kamula: Tuonela

Kamulan Metsän kansa -sarjan kolmas osa Tuonela jatkaa samaa linjaa kuin aiemmat osat, ja se jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen osa Iso härkä jäi. Teos vie lukijan yhä syvemmälle muinaissuomalaiseen mytologiaan esitellen kuitenkin uskottavasti suomalaisten elämää 1600-luvun Suomessa. Siinä missä psykologiset syöverit uupuvat, sarja kompensoi niiden puutetta historiallisen uskottavalla ja vetoavalla kuvauksellaan.

Huomioithan, että arvioni sisältää spoilereita sarjan edellisistä osista, joten mikäli et halua pilata lukukokemusta itseltäsi, suosittelen lopettamaan lukemisen tähän ja palaamaan blogiimme kirjat luettuasi. 😊 

Tuonela kuvaa yhä Juko Rautaparran perheen vaiheita. Romaanin nimi viittaa perheen nuorimmaiseen poikaan Tenhoon, joka joutui manan maille edellisen osan lopussa. Tietäjä Yörnin äijä onnistuu herättämään Tenhon kehon henkiin, mutta pojan henki jää Tuonelaan, minne Yörnin äijä seuraa häntä. Kolmasosa romaanista kuvaakin parivaljakon seikkailuja läpi Tuonelan ja myyttisten mantujen, kun he pyrkivät löytämään turvallisen tien pois tuonpuoleisesta. Huomaamattaan he seuraavat Lemminkäisen jalan jäljissä ja kohtaavat monia olentoja, joista ovat kuulleet vain taruissa ja lauluissa. Arvata saattaa, ettei matka myöskään suju täysin turvallisesti tai ongelmitta.

Tämä osuus romaanista miellytti vaihtelevasti. Se valotti verhoa suomalaiseen ja kalevalaiseen mytologiaan uudella tavalla. En myöskään muista Kalevalaa kovin hyvin, joten romaani muistutti jotain mieleen ja innosti muutenkin lukemaan kansalliseepoksen ehkä uudelleen – löytyyhän se hyllystäkin. Muutenkin haluaisin tutustua paitsi skandinaaviseen myös suomalaiseen mytologiaan ja uskomuksiin tarkemmin. Toisaalta Tuonela-kuvaukset olivat välillä hieman pitkäpiimäisiä, ja sain itse asiassa enemmän irti ns. ”tavallisen” elämän kuvauksesta, johon siihenkin linkittyy maahisia ja muita muinaisotuksia.

Kaksi kolmasosaa romaanista onkin tätä ”normaalia” elämää. Käytän lainausmerkkejä, sillä Jukon perheen vaiheet ovat sen verran vauhdikkaita, että epäilen, että tokkopa elämä tuohon aikaan oli näinkään vaiherikasta. Heti ison härän kaatumisen jälkeen Jukoa, hänen perhettään sekä muita rajan lähellä asuvia häiriköivät karjalaisten joukot, jotka ovat livahtaneet rajan yli. Ryöstö- ja murharetket johtavat lopulta siihen, että monet menettävät kotinsa – Juko ja hänen perheensä pääsevät vähällä, mutta valmistautuminen on tarpeen. Siksipä he taottavat itselleen aseita.

Taonta, kuten monet yksityiskohdat romaanissa, kuvataan ihailtavalla ja uskottavalla yksityiskohtaisuudella, mikä on sarjan parhainta antia. Seikkailujen ohessa Kamula löytää mahdollisuuksia esitellä lukijalle, miten käytännön asiat tuohon aikaan hoidettiin, mikä on mielestäni loputtoman kiinnostavaa, kun se esitetään tällä tavalla tarinan muodossa. Fiktion kautta voi helposti kuvitella, millaista elämä käytännössä todella oli.

Karjalaisten ryöstöretket motivoivat myös Heiskan uudet seikkailut rajan taakse, mikä linkittyy Heiskan kosioretkeen. Hänen rakkaansa Kulta on nimittäin suuttunut Heiskalle tämän petturuudesta edellisessä osassa, ja hyvittääkseen tämän Heiska lähtee hakemaan Kullan ryöstettyä sisarta rajan tuolta puolen. Kullan vaatimukset ja käytös ovat mielestäni hyvä osoitus siitä, ettei romaanin suurin anti piile henkilökuvauksessa: motiivit ja vaateet ovat melko heppoisia, mutta niillä saadaan seikkailua ja ajankuvausta eteenpäin. Psykologisen kuvauksen ja dialogin puutteet ovat siis anteeksiannettavia, kuten olen todennut jo aiemmissa arvioissani Kamulan teossarjasta.

Suosikkiosuuksiani Tuonelassa olivat kuvaukset Varpun näkökulmasta. Kuten Heiska, myös Varpu alkaa olla naimaiässä, ja hän saakin erittäin edullisen tarjouksen yllättävältä taholta. Varpulla on kuitenkin takanaan huonoja kokemuksia miehistä, mikä on tehnyt lommoja hänen aiemmin iloiseen luontoonsa. Varpu saa kuitenkin varovaisen mahdollisuuden seurustella sulhonsa kanssa ennen päätöstään, ja samalla hän voi edistää orastavia parantajan taitojaan. Kasvien keräily ja parannusteot ovatkin mielestäni kiinnostavia kuvauksia tuosta ajasta: on ihanaa, miten jokainen hahmo romaanissa tuntee luonnon linnut ja kasvit, ja niitä vielä hyötykäytetään. Lisäksi on kiinnostavaa, miten erilainen kokemus kosioasioista Varpulla on verrattuna Heiskaan: nuorella naisella on lopulta valitettavan vähän päätäntävaltaa omasta tulevaisuudestaan.

Kamula on varmastikin tieten tahtoen koostanut Jukon perheen sisaruksista, joista yksi on kasvava nuori nainen, toinen nuori mies ja kolmas tietäjäksi mielivä poika. Tällä yhdistelmällä saadaan kuvausta eri elämänvaiheista tuohon aikaan, ja mukaan voidaan saumattomasti liittää myyttisiä elementtejä kuten vanhaa taikuutta, metsän henkiä sekä koti- ja saunatonttuja.

Kuvauksen ja dialogin yksinkertaisuus tekevät romaanista helppoa ja kevyttä luettavaa. Suuresta sivumäärästä huolimatta teos oli nopeasti luettavissa, mitä korostaa kiinnostava aihe ja jännittävät seikkailut. Romaania lukiessa todella tuntee oppivansa enemmän ajasta, jolloin Suomen kansa eleli enemmän metsissä. Luonnon ja metsän rauha sekä oma tila ovat todella outoja ilmiöitä nykyaikaiselle kaupunkilaiselle: niitä kun ei tahdo löytää nykyään luontopoluiltakaan. Ainakin niistä voi siis nauttia kirjan sivuilla. 😊 

Lukuhaasteessa sijoitan Tuonelan kohtaan 46. Kirjassa on sauna, sillä saunominen on tärkeä ja pyhä osa suomalaisten elämää jo 1600-luvulla. Lisäksi teos sopisi kohtiin 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä; 30. Kirjassa pelastetaan ihminen; 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla; 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos; 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu ja 39. Kirjassa lennetään

 

Mikko Kamula: Tuonela (Metsän kansa #3). Gummerus 2019. 702 sivua.