Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Ihanaa ihka ensimmäistä Tove Janssonin ja suomalaisen taiteen päivää! Mahtavaa, että Janssonilla on nyt oma liputuspäivänsä. Juhlan kunniaksi mietteitäni Janssonin romaanista Muumipappa ja meri, jonka luin jo keväällä keskellä korona-arkea. Romaanin pohjavire on monilta osin merellisen synkkä ja tuulinen, mutta kaikkien vastoinkäymisten ja seikkailujen keskeltä löytyy totta kai jotain hyvää ja muumimaisen  iloistakin.

Kirjoittelin juhannuksen tienoilla Vaarallisesta juhannuksesta ja Muumikirjoista, joita en todella ole kaikkia lukenut. Muumipappa ja meri on myös kuulunut niihin, joita en ollut lukenut aiemmin, kunnes se keväällä osui kohdalleni töiden kautta. Kovin kuvaavalta se mielestäni tuntui ja sopi hyvin kevään tunnelmiin, vaikka sopisipa Muumipappa ja meri hyvin myös kesälukemiseksi rannalle.

Romaanissa Muumiperhe päättää lähteä Muumipapan omistamalle saarelle keskelle merta. He pakkaavat veneen täyteen tavaraa ja lähtevät matkaan. Saarella kuitenkin odottaa pettymyksiä toisensa perään: majakan avain on hukassa, kiviselle saarelle ei saa puutarhaa eikä pakoon pääse - mörköä eikä muita. Saarella ei ole kuin kummallinen kalastaja, josta kukaan ei saa mitään otetta. Romaani kuvaa perheen asettumista saarelle ja kuten Vaarallisessa juhannuksessakin niin kyllähän Muumit toden totta asettuvat joka paikkaan ja eivät ole millänsäkään kummallisissa tilanteissa. Heille elämä on suurta seikkailua.

Sanna Kangasniemi kirjoitti Muumipapasta ja merestä Helsingin Sanomissa (Majakkasaarella Muumipeikkoa pelottaa, mutta mitä hän pelkää? HS 18.4.2020) juuri kun luin tätä romaania ja hän kuvaakin kolumnissaan osuvasti myös omia tuntemuksiani kirjaa lukiessani. Kangasniemen mukaan tosin on jostakin syystä huono asia löytää kirjasta yhteyksiä korona-arkeen. Hän kertoo olevansa allerginen sille, että teksteistä aletaan kaivaa merkityksiä epämääräisen väkivaltaisesti. Kuitenkin hän lopettaa, että taide avautuu tarvittavasta kohdasta ja koskettaa. Tämän kanssa olen kyllä hänen kanssaan samaa mieltä - taidetta on juuri siksi, että löydämme itsemme siitä tässä hetkessä. Enkä minä missään nimessä olisi allerginen sille, että teksteistä kaivetaan merkityksiä. Mielestäni se on lukijan tehtävä - etsiä tekstistä merkityksiä ja kun teksti resonoi lukijassa on kaikki mennyt kuten pitääkin. Minä ainakin olen etsinyt koronaa jos ja vaikka mistä lukemastani tänä keväänä ja kesänä, siksihän varmasti tartuin keväällä juuri Harry Pottereihinkin, koska tiesin, että löydän niistä tarttumapintaa senhetkisiin tuntemuksiini. Samoin niitä löytyi Muumipapasta ja merestä, kuten Kangasniemikin kolumnissaan niin osuvasti kuvaa: perhe yksinäisenä ja eristäytyneenä keskellä merta majakkasaaressa Mörön vaaniessa ulapalla.

Mörkö tosiaan on yhtenä tärkeänä hahmona. Mörkö käy kurkkimassa Muumilaaksossa talon ikkunoista sisään, kun perhe on lähtenyt ja niin hän kerää helmansa ja hulmuaa meren yllä Muumiperheen perässä kohti majakkasaarta. Mörkö näyttäytyy romaanissa yksinäisenä hahmona, jolla on kai vain tarve sosiaaliselle kanssakäymiselle, jota se ei osaa. Muumipeikko on ensin hieman huolissaan ja peloissaan, mutta ymmärtää sitten, ettei Mörkö tahdo pahaa, se tahtoo vain ystävän.

Muumikirjoista puhuttaessa ei voi unohtaa kuvituksia ja Janssonin taitoa kuvata luontoa ja sen voimia. Muumipapassa ja meressä Janssonin piirrostyyli sopii jännittäviin kohtiin enemmän kuin hyvin. Kansikuva Muumipapasta merellä on huikea ja rakastan muutenkin kaikkea merihenkistä, kuten ehkä parvekkeeni somistuksistakin voi päätellä. Kirjan kuvitukset ovat siis mieleeni, vaikka tässä romaanissa ei ollutkaan mitään lempikuvistani (toisin kuin esimerkiksi Vaarallisessa juhannuksessa). Luonto tulee tässä romaanissa eniten esille meren kautta. Ilmasto on majakkasaarella kovin erilainen kuin kotona Muumilaaksossa, ja Muumit saavat tutustua merituuleen, sumuun ja lokkien kirkunaan, joita Jansson kuvaa osuvalla tavalla nimeten myös esimerkiksi lukuja tuulten suuntien mukaan.

Majakkasaarella moni asia tuntuu aluksi pettymykseltä. Muumipappa ei pääse majakkaan sisälle eikä saa sitten majakan valoja syttymään. Saari ei aivan vastaakaan hänen mielikuvaansa. Muumimamman mielestä majakka on kolkko ja kalsea eikä hän tosissaan voi istuttaa kivikkoiselle rantakalliolle ruusupensaita. Kuitenkin Muumit ovat neuvokkaita ja vaikkapa Muumimamman kukkapenkki tehdään lopulta merilevästä. Aina kaikki ei suju, mutta asenne kun on oikealla kohdallaan niin se ei haittaa. Kahvit voi keittää, yöllä painajaisten jälkeen voileipä auttaa, majakan seiniin saa maalata kauniita kuvia ja kummallisista olioista ja tyypeistä voi lopulta tulla hyviäkin ystäviä. Kaikkinensa siis mainio luettava vaikka Tove Janssonin päivänä!

Helmetin lukuhaasteessa Muumipappa ja meri sopii kohtiin: 1. kirja on vanhempi kuin sinä, 8. kirja jonka joku toinen valitsee puolestasi, 9. kirjassa kohdataan pelkoja, 24. kirja kirjailijalta joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, 25. kirjassa ollaan saarella ja 24. kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

Tove Jansson: Muumipappa ja meri. WSOY 1991. 182 sivua. Suomentanut: Laila Järvinen. Alkuteos: Pappan och havet. 1965.