Tässä on taas kirja, jolle mulla oli suuret odotukset, joita kirja ei ihan täysin lunastanut - vaikka pidinkin siitä silti ihan kohtalaisesti. Jos antaisin tähtiä, olisi vaikea päättää, onko tämä kolmen tähden keskinkertainen kirja vai neljän tähden laadukas lukukokemus. Kirjan taiteellisuus yllätti mutta positiivisesti, mutta sen kuvaus rakkaudesta on omalta osaltani ainakin etäännyttävä.
Kutsu minua nimelläsi on kertomus 17-vuotiaasta italialaisesta Eliosta, jonka professori-isä kutsuu joka kesä nuoren tutkijan kesävieraaksi perheen kesäresidenssiin Italian maaseudulle. 1980-luvun puolivälissä vieraaksi tulee 24-vuotias Oliver Yhdysvalloista. Alusta alkaen Oliver kiehtoo Eliota, joka jo paria vuotta aiemmin on huomannut tuntevansa vetoa sekä naisiin että miehiin. Elio muodostaa miltei pakkomielteisen ihastuksen Oliveriin, ja ihastus kehkeytyy lopulta muutaman viikon mittaiseksi rakkaudeksi Italian kesässä.
Kutsu minua nimelläsi ei ole perinteinen rakkauskertomus enkä tarkoita tällä miesparia vaan sitä, että tarina ei noudata perinteistä ”tavataan, ihastutaan, rakastutaan ja päädytään lopulta ongelmien kautta yhteen” -kaavaa. Rakkaus, sen hetkellisyys ja menetys sekä kaiken sävyttävä nostalgia ovat tarinan keskiössä. Myös taide ja siihen liittyvät eksistentiaaliset keskustelut ovat koko ajan läsnä. Kerronta keskittyy paljolti Elion sisäiseen reflektioon ja mukana on vähemmän juonen kuljetusta; jopa dialogista iso osa on kuvattu Elion sisäisen maailman kautta. Tämä on siis paljon taiteellisempi ja älyllisempi teos kuin aavistinkaan, ja siksi tämä ansaitsee kehuja.
Kirjassa ja kirjoituksessa on kuitenkin muutamia itselleni hämmentäviä piirteitä. Ensinnäkin Elio on 17-vuotiaaksi häkellyttävän sivistynyt ja omaa erinomaisen itsetuntemuksen. Olin myös yllättynyt, että 80-luvulla elävälle 17-vuotiaalle pojalle ei ole juttu eikä mikään olla kiinnostunut sekä miehistä. Tämähän ei ole mitään muuta kuin hyvä juttu, mutta vaikea ajatella, että 80-luvun Italiassa 17-vuotias poika olisi näin sinut itsensä kanssa. Toisaalta Elion isä on professori, mikä selittänee hänen sivistyksensä sekä avoimuutensa seksuaalisuutta kohtaan: kasvatus on todennäköisesti ollut tavallista liberaalimpaa.
Rakkauden kuvaus on puolestaan itselleni etäännyttävä, koska en ole ainakaan itse kokemus vastaavaa kaiken syövyttävää sulautumista toiseen. Oliver on Eliolle suorastaan pakkomielle niin henkisesti kuin seksuaalisestikin. Elio ja Oliver ovat toisilleen kuin itsensä jatke: he ovat enemmän osa toisiaan kuin erilliset yksilöt, mikä ei ole kovin terve pohja suhteelle, vaikka onkin tavallaan kiehtova ajatus.
Oliver ja Elio ovat molemmat selvästi seksuaalisesti hyvin juostavia ja avoimia, mikä on vain positiivista. Tosin minulle tuntuu hieman hämmentävältä, että molemmat tapailevat naisia samalla, kun ovat yhdessä, mutta tähän vaikuttaa varmasti oma monogaaminen ajatusmaailmani. Elion ja Oliverin suhde on puolestaan jotain muuta kuin heidän suhteensa naisten kanssa. Mielessäni kirjassa ei olekaan niin olennaista, että mitä sukupuolta hahmot ovat vaan rakkaus yksilöön korostuu: Elio ja Oliver näkevät toisissaan jotain erityistä, mihin takertuvat. On kaunista, että toisen ihmisen persoona (ja toki koettu viehättävyys) menee sukupuolen edelle.
Tästä syystä Elion ja Oliverin ikäero ei myöskään häiritse, vaikka luulin etukäteen, että se häiritsisi. Jos Oliver olisi ollut lähemmäs 30-vuotias, silloin ikäero olisi pistänyt silmään, mutta 17 ja 24 ei tunnu niin suurelta erolta – varsinkaan tässä kontekstissa, jossa 17-vuotias on niin kypsä ja hahmojen välinen suhde on kuin sielujen ja ruumiiden yhteensulautuma. Tästä syntyy myös hahmojen välinen leikki, josta puolestaan syntyy koko kirjan nimi: Kutsu minua nimelläsi. Elio on Oliver ja Oliver on Elio.
Kirjassa on kuitenkin muutamia jopa vähän ällöttäviä kohtauksia, mikä kertoo ehkä enemmän itsestäni kuin kirjasta. En tosin koe, että ihastuksenkohteen uimahousujen haistelu salaa tai persikan vertaus raiskauksen uhriin (todella hämmentävän itsetyydytyskohtauksen jälkeen) on ihan tätä päivää. En yleensä karsasta erikoisia seksuaalisuuden kuvauksia, vaan ne voivat olla taiteellisia ja epämukavat tunteet ovat välillä tarpeellisiakin – onhan taiteen tarkoitus herättää tunteita. #Metoon jälkeen yksityisyyden rikkominen ja raiskausvertaukset tuntuvat kuitenkin ikäviltä ja nämä kohtaukset epämiellyttäviltä.
Voi tosin olla – ja on ehkä todennäköistäkin – että Aciman ei tarkoita hyväksyä Elion käytöstä näissä kohtauksissa (varsinkaan uimahousujen haistelussa), mutta rajoja venyttämällä hän kuvaa Elion hullaantumista. Sillä hullaantumisesta tässä on nimenomaan kyse, ei rakkaudesta – pakkomielteisestä hullaantumisesta Italian kesässä.
Nostalgia värittää kerrontaa: tekstistä on koko ajan aistittavissa tietty etäisyys tapahtumiin. On kuin lukijan ja tapahtumien väliin asetettaisiin auringonpaahtama nostalgiafiltteri, joka sävyttää rakkauskuvauksen ja tuo siihen oman haikean sävyksensä. Muutaman viikon mittainen kesärakkaus on kaunis ja loppuiän kestävä muisto, ja sellaisena se säilyttää intensiivisyytensä: jos suhde olisi toteutunut ja kestänyt, todellisuus olisi tullut peliin ja rikkonut lumouksen. Nostalgia iskee minuun ja mahdollisesti muihinkin yli kolmekymppisiin. Tästä syystä pidän myös kirjan viimeisistä sivuista, joissa mennään vuosia eteenpäin: sekä Elion että Oliverin elämät ovat menneet eteenpäin ja monet vuodet välissä samanaikaisesti erottavat heitä sekä katoavat heidän kohdatessaan.
Miljöö on kirjan parasta antia. Kuvaukset kesäisen kuumasta Italiasta kuljettivat minut suoraan suolalta tuoksuvalle merenrannalle. Kaipasin itsekin rauhallisia, kaskaiden laulun säestämiä iltapäiviä, jolloin ei tarvitse muuta kuin ottaa päiväunet uinnin jälkeen ja nauttia verhojen läpi siiloutuvasta auringonvalosta ja tuulenvireestä. Toisaalta ennakko-odotukset ehkä herkistivät juuri näille elementeille: luin Kutsu minua nimelläsi kesällä silmällä pitäen yhtä Helmetin lukuhaasteen kohtaa. Onkin jännittävää, miten ennakko-odotukset kirjasta vaikuttavat siihen, miten sen kokee ja miten sitä lukee.
Lukuhaasteesta puheen ollen Kutsu minua nimelläsi sopii kohtiin 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista; 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa; 18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä; 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt; 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä; 29. Kirjassa on minä-kertoja; 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi; 40. Kirjassa hylätään jotain; 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa ja 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan.
André Aciman: Kutsu minua nimelläsi. Tammi 2019. 317 sivua. Suom. Antero Tiittula. Alkuteos: Call Me By Your Name (2007).
Kommentit
Lähetä kommentti