Philip Pullman: Vedenpaisumus (Lyran kirjat #1)

 

Philip Pullman on tuttu lukemattomille fantasian lukijoille, ja hänen Universumien tomu -trilogiansa kuuluu eittämättä fantasian klassikoihin. Tästä syystä Pullmanin uuden trilogian aloittava, samaan maailmaan sijoittuva Lyran kirjat -trilogia on pakkoluettavaa jokaiselle aiemman sarjan faneille. Trilogian aloittaa Vedenpaisumus, joka on viihdyttävää ja mukiinmenevää seikkailua, vaikkakin jää melkoisesti alkuperäisen trilogian varjoon.

Vedenpaisumuksen aloittama trilogia sijoittuu aikaan ennen Universumien tomua, jonka päähenkilö Lyra on Vedenpaisumuksessa vasta vauva. Lyra on kuitenkin tarinan keskiössä, mutta tarinan päähenkilö on murrosikäinen Malcolm. Poika on töissä majatalossa joen varrella Oxfordin lähellä, mutta joutuu tahtomattaan seikkailun ytimeen, kun joen vastarannalla sijaitsevaan luostariin – jonka nunnien kaveri Malcom on – ilmestyy vauva nimeltä Lyra. Lyra vie Malcomin ja hänen daimoninsa (eräänlainen henkieläinkaveri) Astan sydämet saman tien.

Kaikki eivät kuitenkaan halua Lyralle pelkkää hyvää, ja yleisesti asiat ovat vähän hullusti. Majatalossa vierailee arvovaltaisia vieraita mutta myös hämäräperäisiä tyyppejä kyselemässä Lyran perään. Kouluun ilmestyy uusi pyhä järjestö värväämään oppilaita puolelleen, ja ihmisiä alkaa kadota kiihkoilijoiden ilmiantojen seurauksena. Lähistöllä murhataan mies, ja pelätty Konsistorin kirkkokurioikeus pitää yhteiskuntaa tiukasti otteessaan. Kaiken huipuksi joenkulun taitavat gyptit ennustavat merkittävää sadetta – ja näinpä sitä vedenpaisumus pistääkin paikat kaaokseen. Malcomilla ei ole muuta tehtävissä kuin pelastaa Lyra tulvan ja ketkujen kynsistä ja lähteä pakoon veneellään lapsi ja majatalon tarjoilijatar Alice mukanaan. Piilossa pysyminen ja Lyran pelastaminen kerta toisensa jälkeen on sitten vielä vaikeampi juttu.

Universumien tomu on tunnettu uskontokritiikistään, ja uskonnolliset yhteydet jatkuvat tässäkin teoksessa – onhan vedenpaisumus jo itsessään selvä viittaus Raamattuun. Uskontoon ei suhtauduta uudessakaan trilogiassa erityisen suopeasti, vaan kirkolliset hahmot esitetään miltei pääasiassa pahiksina. Tällä kertaa pakkaa kuitenkin sekoittaa se, että hyviksissä on nunnia ja pahiksissa tieteilijöitä, joten aivan selkeä uskonto vs. tiede -asetelma teoksessa ei ole. Mustavalkoisuutta on pyritty vähän rikkomaan.

Uskontokriittisyys on Universumien tomussa mielestäni oivaltavaa ja kiinnostavaa: kuvitteellista tiedettä ripauksella mystiikkaa. Tässä mielessä Vedenpaisumus jää pahasti jälkeen, sillä uskonnolliset kytkökset ovat karsiutuneet vähäisemmiksi ja pinnallisemmiksi kuin Universumien tomussa, mikä vähentää tematiikan painoarvoa. Mutta en ole lukenut vielä tulevia osia, joten en voi tehdä vielä täysipainoista arviota.

Pullmania voi kuvata kyllä hyvällä syyllä lastenfantasiaksi, sillä hahmonkehitys on sen verran kepeää, hahmot luottavat tuntemattomiin liikaa (ja satunnaisesti) ja Malcolm on liian nokkelia ikäisekseen. Monet vastoinkäymiset ohitetaan melko helposti tai ainakin melko lyhyellä sivumäärällä. Muutamassa kohdassa päähenkilö Malcolm on vähän liian nokkela enkä voi olla miettimättä vähän huvittuneesti, että kuinkas ollakaan tuostakin selvittiin näin näppärästi.

Vedenpaisumuksen rakenne on vähän episodimainen. Siitä tulee itse asiassa mieleen, että siitä saisi aikaan ihan kohtalaisen pelin, mikä on sekä hyvä että huono asia. Episodimaisuus tekee nykyajan kiireessä kirjasta helpommin luettavan monenikäisille ja monissa eri elämänvaiheissa eläville. Seikkailussa on monta kohtausta, jossa siirrytään uuteen paikkaan, tutkitaan, kohdataan koettelemus ja voitetaan se. Loistavaa pelimateriaalia. Toisaalta se myös tarkoittaa kirjassa sitä, että siihen on ympätty paljon erilaisia, toisiinsa liittymättömiä paikkoja ja vastuksia, jotka tuntuvat olevat mukana lähinnä pitkittämässä kirjaa. Mutta toistan jälleen: en muista Universumien tomusta paljoa enkä ole lukenut vielä tulevia osia, joten voi olla, että osa näistä kohtauksista on tuotu mukaan taustoittamaan jo tuttua. Joku parempimuistinen voi valaista minua.

Kirjassa on muutenkin paljon tuttuja elementtejä, ja osa hahmoistakin on vanhoja tuttuja, mikä sitoo vanhoja faneja uuteen trilogiaan tiukemmin. Toivon kuitenkin, että trilogia siirtyy seuraavissa osissa eteenpäin vanhasta siten, että tarina saa vankemman pohjan itsenäisenä kokonaisuutena eikä lepää vain Universumien tomun tarinan varassa.

Kaikkiaan Pullmanilla on sanan lahja ja taito kirjoittaa vetoavasti. Vaikka kirjassa ristiriitaisesti tapahtuu samalla paljon ja ei juuri mitään (ainakaan sen sivumäärään nähden), se silti vetää mukaansa ja hahmojen kohtalosta välittää. Kaikkiaan Vedenpaisumus on viihdyttävä ja kiva seikkailukertomus, joka on taiten kirjoitettu ja joka ei ole liian raskas eli se ei rasita henkisesti näinä epävarmoinakaan aikoina. Kelpoeskapismia siis.

Lukuhaasteessa Vedenpaisumus sopii kohtiin 12. Kirjan nimi liittyy veteen ja 18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä.

Philip Pullman: Vedenpaisumus (Lyran kirjat #1). Otava 2018. 687 sivua. Suom. Helene Bützow. Alkuteos: La Belle Sauvage (2017).