Anni Kytömäki: Margarita

Voi vitsit mitä juuri luin. Anni Kytömäen viime vuoden Finlandia-voittaja Margaritasta sukeutui nopeasti vuoden tähän saakka paras lukukokemus. Tartuin kirjaan väsyneenä ja epäilin, josko pitkistä kuvauksista tulisi minulle liian raskaita, mutta olin pahasti väärässä. Kytömäen kerronta nappasi mukaan virtaansa ja sulkee lukijan syleilyynsä.

”Leijun virrassa kuin tähtitaivaalla, joki on yhtä pimeä ja suuri. Avaan silmät ja katson avaruuden sumeaa hyökyä. Joki tanssittaa minua, hyräilee ja nauraa kuin olisi saanut minut takaisin, vaikka en muista sen sylissä ennen uinuneeni.” (s. 33)

Romaanissa on useampi kertoja, mutta päähenkilö on Senni Margarita Sarakorpi, joka toimii kesäisin Kankariston kylpylässä hierojana sodassa kuolleen isänsä jalanjäljissä. Romaani sijoittuu sotien jälkeisiin vuosiin 50-luvulle. Uuden kesän kurkotellessa jo käsiään uudet vieraat saapuvat ja Senni valmistautuu työhön aavistamatta, miten kesä muuttaisi hänen elämäänsä. Vieraiden keskuudessa on nimittäin Aaro, jonka syleilyyn Senni antautuu, vaikka aavistaakin tämän piilottelevan kotielämästään osasia. Toisen kerran Senni antautuu juhannusyönä läheisessä Vehkasalon metsässä ja pakenee paikalta ennen aamunkoittoa laskeutuen nauttimaan aamunraikkaan puron syleilystä.

Sennin kulku Vehkasalossa läpi romaanin sekä erityisesti juhannusyön taika tiivistävät loistavasti Kytömäen taikavoimaisen kerronnan kauneuden. Luonto ja metsät ovat samaan aikaan realistisesti sellaisia, jollaisina me ne tunnemme – kirjassa ei ole fantasian elementtejä – mutta samaan aikaan ne huokuvat ikiaikaisuutta ja taikaa. Tunnistan syvästi kirjassa kuvatun pienuuden ja taianomaisuuden tunteen, kun itsekin kuljen metsässä ja luonnossa.

Ajankohtaisia aiheita luontosymboliikalla höystettynä

Kohtaamisten seurauksena Senni tulee arvatenkin raskaaksi, ja vaikka vauva on miltei imeä Sennin kuiviin, sodan jälkeen valtio kaipaa lisää lapsia ja Sennin vaivoja vähätellään. Tässä mielessä romaani ottaa selkeästi kantaa naisten ruumiin itsemääräämisoikeuteen käsitellen asiaa hienosti mutta turhaan osoittelematta. Naisten oli tehtävä uhrauksia, jotta saatiin kasvatettua uutta kansakuntaa.

Raskaudesta selvittyään Senni muuttaa Helsinkiin, kun Kankariston kylpylä myydään ja Vehkasaloa aletaan merkitä hakkuita varten. Helsingissä Senni opiskelee lääkintävoimistelijaksi (aiempi nimitys fysioterapeuteille) ja alkaa hoitaa poliopandemiapotilaita. Helsinkiä ja koko maata riivaa nimittäin pandemia, joka kutistaa elinpiirit ja pistää osan ihmisitä hengityskoneisiin. Tämä ajankohtaisuus nykymaailman kanssa lienee sattumaa, mutta se sopii myös nykyaikaan ja korostaa sitä, miten ihminen on yhä luonnon armoilla, vaikka rokotukset lopulta keksitäänkin.

Helsingissä Senni kohtaa useita tuttuja kylpylästä. Yksi heistä on tuomari Einar Kairamaa, joka vapaa-ajallaan kulkee metsiä myöten ja tutkii jokihelmisimpukoita. Senni tunnistaa, että Vehkasalon joessa, johon hän juhannusyönä laskeutui, saattaa myös olla näitä harvinaisia ja sukupuuttoa lähestyviä eläimiä. Simpukoiden pelastamisesta tulee hänelle toinen tehtävä, joka antaa merkityksen elämälle.

Toinen kertoja romaanissa on Kairamaan poika Antti, joka on metsänhoitaja ja pitää huolta metsien hakkuista jälleenrakennuksen tarpeisiin. Vehkasaloakin hakataan ja jokea myllätään – kaikkea rakentamisen ja tehokkuuden nimissä. Puut, kasvit, eläimet ja luonto kokonaisuudessaan jäävät kaupunkien ja ihmiskunnan jalkoihin. Ne ovat uhreja valtion tarpeille kuten Senni ja hänen raskautensakin.

Luonnon verkosto

Kolmas kertoja on Milkko Kilkkaniemi, joka puolestaan hoitaa valtion tehtävää sodassa, vaikka onkin isänsä tapaan rauhan mies. Sodassa hän tutustuu Sennin isään, joka menehtyy – hänkin valtion uhrina. Mikon osuus romaanissa on määrällisesti pienempi mutta sitäkin tärkeämpi ja salaperäisempi. Eri näkökulmat ja hahmot Helsingistä Kankaristoon korostavat sitä, miten ihmisetkin ovat kytköksissä toisiinsa, sillä jokainen hamoista on linkittynyt toisiinsa joko tiedostaen tai toisistaan tietämättään. Kaikki liittyy kaikkeen, kuten luonnossakin: ihmisten luomat verkot eivät ole sen kummempia kuin ekosysteemin, jossa yhden asian liikauttaminen aiheuttaa perhosvaikutuksen, joka vaikuttaa muuhun. Luonnon näkökulma on tätenkin mukana.

Tätä kuvastaa symbolisesti myös Sennin mukana tarinassa kulkeva jokihelmisimpukka Margaritiferan margaritifera, jonka näkökulmaa kuvataan aika ajoin. Joessa (selkeästikin Vehkasalon metsäjoessa) asuva jokihelmisimpukka elelee mukavasti paikallaan, kunnes hänen sisässään alkaa hiertää pieni kivi, jota simpukka alkaa kuorruttaa helmiäisaineelle ja siten siitä tulee lopulta helmi. Kun jokea aletaan myllätä, se käy simpukalle elinkelvottomaksi ja sen olisi muutettava selvitäkseen. Simpukan tarinaa kulkee hienosti rinta rinnan Sennin kanssa, kun hän kantaa haluamattaan lasta ja joutuu itsekin muuttamaan muuttuvan maailman tieltä Helsinkiin.

”Joki hotkii ylemmästä maailmasta ilmakuplia ja tuo ne heille, ja he hengittävät. He kasvavat sammalta ja vuosilustoja ja suojaavat katveessaan yhä uusia sukupolvia vesiperhosentoukkia ja kalanpoikasia. He palvelevat jokea, joka tuudittaa heitä.” (s. 7)

Kuten sanottuakin jo, romaanin luonnonkuvaus on todella kaunista. Luonto kulkee jatkuvasti mukana ja on koko ajan läsnä vaikuttaen kaikkeen. Kytömäki onnistuu toteuttamaan tämän siten, että luonnon osuus täyttää koko kirjan äärimmilleen ja on upeaa maagisuudessaan ilman, että se on osoittelevaa.

Elinvoimainen kerronta ja luontokuvaus kuorruttavat kirjon eri teemoja – mutta onnistuneesti

Kirjassa on tosiaan aimo annos teemoja, joita olen jo luetellutkin: on sota ja jälleenrakentaminen, naisten kehollinen itsemääräämisoikeus, yksilö vs. valtio, luonto vs. kaupungit, pandemia, pasifismi, metsähakkuut, jokihelmisimpukka sekä luonto ja ympäristö ylipäänsä. Yleensä, jos romaani käsittelee näin montaa aihetta kerrallaan, kokonaisuus hajoaa käsiin ja kaikki jää pinnalliseksi. Kytömäki onnistuu kuitenkin hämmästyttävällä taidolla sitomaan tämän kaiken yhteen siten, että paketti pysyy kasassa. Sidosaineena toimii nimenomaan luonto, joka on kaiken ytimessä: on kyse pandemiasta, jokihelmisimpukasta tai raskaudesta, ne kaikki vertautuvat luontoon ja sen kiertokulkuun.

Kirja on omistettu ”Maan ja veden hiljaisille”, mikä myös vetoaa minuun. Siten Kytömäki nostaa aitioon myös nimenomaan simpukan, jonka nimi on romaanin nimessäkin – ja on myös Sennin toinen nimi. Kaupungeissa ihminen mekastaa ja jokainen haluaa päästä ääneen, mutta metsien joissa simpukat elävät vaatimatonta elämäänsä jokea palvellen (sikäli simpukka vertautuu myös ihmiseen, joka palvelee valtiota).

Metsän keskellä ihminenkin on osa luontoa ja ikiaikaisten puiden siimeksessä – puiden, jotka tietävät omalla tavallaan elämästä ja selviytymisestä enemmän kuin me ihmiset. Senni on itsekin enemmän osa luontoa kuin kaupunkia ja ihmisten maailmaa. Hänen sydämensä sykkii samaan tahtiin metsän kanssa ja kehossa humisee metsäpurojen kohina.

Kaikkia Kytömäen tyyli ja maagisuutta hipova luontokuvaus eivätkä varmastikaan miellytä, mutta jos taidokas kerronta sekä luonto metsineen ja jokineen ovat lähellä sydäntä ja kutkuttavat mielikuvitusta, tämä on varmasti sinulle. Lisäpisteet myös ekologisesta paperivalinnasta, joka tukee romaanin viestiä.

”Hiljaisuus avartuu keveäksi, ja vaivihkaa käännyn jälleen kohti vettä. Aamu loimottaa lammessa ja taivaalla. Metsän harjalla ensimmäiset rastaat sanoittavat joen sävelmää.” (s. 581)

Lukuhaasteessa sijoitan Margaritan kohtaan 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista. Lisäksi se sopisi kohtiin 3. Historiallinen romaani; 12. Kirjassa ollaan metsässä; 16. Kirjassa eletään ilman sähköä; 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi; 27. Kirjan päähenkilö on eläin (tavallaan, jos simpukat lasketaan); 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu; 33. Kirjassa opetetaan jokin taito; 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa; 36. Kirjassa liikutaan ajassa; 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa; 41. Kirjassa matkustetaan junalla ja 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

Anni Kytömäki: Margarita. Gummerus 2020. 581 sivua.