Maja Lunde: Sininen

Nykykaikaan ja 2040-luvulle sijoittuva Sininen ei ole dystopia vaan se voisi olla täyttä totta. Maja Lunde kuvaa vesipulasta kärsivää Eurooppaa ja pakolaisleirejä tavalla, joka näyttäytyy täysin mahdollisena. Siksi romaani iski syvälle. Maja Lunde kirjoittaa nimittäin faktapohjaista ilmastokirjallisuutta: hänen ilmastokvartettinsa romaanit pohjautuvat tutkimukseen sekä yhteistyöhön asiantuntijoiden kanssa. Se asettaa lukijan eteen peilin, jonka kautta lukija ovi tarkastella omaa osuuttaan ja vaikutusmahdollisuuksiaan.

Monesti ilmastoromaanit voi olla helppo sivuuttaa pelkkinä skenaarioina. Ne luovat kuvaa siitä, millaiseksi maailmamme saattaisi muuttua, jos emme tee mitään, mutta kuvaukset ovat eittämättä fiktiota. Ne voivat motivoida muutosta ja saada lukijat ajattelemaan enemmän ympäristöään, mutta niihin voi suhtautua kevyestikin. Niissä on voimaa, mutta niiden luoma maailma ei kiedo välttämttä lukijaa ahdistuksen tunteisiin: kuvaukset ovat niin selkeästi tulevaisuutta, ettei se kosketa nykylukijaa suoraan. Toivoa on ja ehdimme tehdä vielä jotain.

Lunden romaanit eivät istu tähän kategoriaan. Jos jotain, Sininen on harvinaisen realistinen ja uskottava kuvaus siitä, miltä Eurooppa voi näyttää vain parin vuosikymmenen päästä. Metsäpalot riehuvat Etelä- ja Keski-Euroopassa, kun vettä ei ole satanut kunnolla vuosiin. Ihmiset menettävät elantonsa ja ruuasta on pulaa, kun vettä ei kuumuudessa riitä kunnolla edes juotavaksi.

David ja hänen 5-vuotias tyttärensä Lou ovat paenneet metsäpaloa ja menettäneet kotinsa Ranskassa. He löytävät tiensä pakolaisleirille, jossa David on sopinut tapaavansa vaimonsa ja heidän nuorimmaisensa, joka on vielä vauva. He jäävät odottamaan leirille, jossa kaaos, epävarmuus ja tarvikepula alkavat vähitellen eskaloitua. Perheestä ei kuulu mitään, mutta David odottaa ja pitää huolta Lousta. Heidän ainoa pakokeinonsa todellisuudesta on leikkiä läheisen hylätyn talon pihalla olevassa veneessä. Se on heidän yhteinen paikkansa, jossa he voivat muutta todellisuuden hetkellisesti mieleisekseen.

Romaanin toinen aikajänne sijoittuu nykyajan tienoille. Signe on norjalainen toimittaja ja ympäristöaktivisti. Hän palaa kotiseudulleen pohjoiseen, sillä hän on kuullut, että norjalaisia tunturijäätiköitä lohkotaan ja kuljetetaan ympäri maailmaa viilentämään ökyrikkaiden drinkkejä. Hän seilaa paikalle Sininen-nimisellä veneellään, torpedoi jääkuljetuksen ja lähtee takaisin merille suuntanaan Ranska, jossa hänen nuoruuden rakastettunsa ja jääfirman oletettu syyllinen majailee. Hänen kostoretkensä on ankara merenkäyntimatka, mutta Signe on tottunut veneilijä ja aava meri antaa hänelle mahdollisuuden muistella menneisyyttään, mitä kautta lukijakin saa näkymän kolmanteen aikaulottuvuuteen.

Sininen kuvaa ihmisen (osittain kadonnutta) suhdetta luontoon. Kun Signe muistelee menneisyyttään, nousee hyvin esiin ihmisen ylivaltainen näkemys omasta asemastaan luonnossa. Ihminen on keksinyt teknologioita, joilla hän voi valjastaa luonnon omaksi hyödykseen, ja on ihmisiä, joiden mielestä tämä on oikein  ja ”luonnollista”. Seurauksena ihminen irtaantuu ympäristöstään – ja kuten tulevaisuuden metsäpalojen riehussa nähdään, ihminen ei lopulta voi hallita luontoa vaan on sille alisteinen. Ylimielisyys  kääntyy ihmistä vastaan. Toisaalta luonto – erityisesti meri, jolla Signe seilaa – tarjoaa vapautta ja eräänlaista pyhyyden tunnetta, jos sen on valmis ottamaan vastaan ja hyväksymään osansa osana luontoa.

Lunden kuvaus metsäpaloista ja eurooppalaisista pakolaisleireistä on erittäin uskottava – sanoisin jopa pelottavan uskottava. Lunde on selkeästi tehnyt tutkimustyötä asian selvittämiseksi. Keski-Euroopassa kuumuus koettelee eikä kasvavasta merivedestä saada tehtyä riittävän tehokkaasti juomavettä – varsinkaan, kun metsäpalot ehtivät sitä ennen tuhota infrastruktuurin. Kaikki suuntaavat kohti pohjoista, jossa sataa muidenkin edestä. Nämä kuvaukset iskivät syvälle ja ahdistivat. Siksi ne olivat myös vaikuttavia. Kaikesta tästä on nimittäin nyt jo olemassa merkkejä. Jopa pohjoisissa Siperian ja Grönlannin metsissä riehuu kesäisin metsäpaloja, ja Australian tuhoisat metsäpalot olivat uutisissa alkuvuodesta. Suomessa viime talvi oli sen sijaan yhtä vesisadetta. Tämä kaikki on osa ilmastonmuutosta, ja Lunde osoittaa realismiin, tutkimustietoon ja faktoihin pohjautuen sen, mihin tämä kaikki voi johtaa, jos asialle ei tehdä mitään.

Tästä syystä Sininen oli ahdistavaa mutta vaikuttavaa luettavaa. En oikein osaa asettaa sitä paremmuusjärjestykseen Mehiläisten historian kanssa, joka on Lunden ilmastokvartetin ensimmäinen osa ja josta kirjoitin vastikään. Teokset ovat sen verran erilaisia mutta kuitenkin samanlaisia. Aihe on molemmissa tärkeä ja kiinnostava, mutta Sinisen kuvaamat ilmiöt näkyvät arjessamme jo nyt, mikä teki siitä melkoisen vuoristoradan luettavaksi.

Romaanien luomaa maailmaa rikastivat teosten väliset ristiviittaukset: Mehiläisten historiassa mainitaan Europaan vesipula ja kaaos sekä Sinisessä puolestaan mehiläiskato. Teokset ovat siis itsenäisiä mutta ne ovat osa samaa ihmiskunnan kohtaloa, joka on hyvin monisyinen. Ilmastonmuutos ei ole pelkästään hellettä tai eläinten sukupuuttoa: se on valtava vyyhti monenlaisia toisiinsa kietoutuneita ilmiöitä. Tätä Lunde kuvaa toisaalta eritellen ilmiöitä mutta myös osoittaen niiden kytkökset.

Sininen ei pääty samoin tavoin toiveikkaasti kuin Mehiläisten historia, mutta siinä on mukana toisenlaista toivoa. Pakolaisleirin kaaoksessa perheellä on yhä voimaa, ja ihmiset pitävät toisistaan huolta. Ihmisillä on paitsi hämmästyttävä selviytymisvietti myös suuri rakkauden ja yhteyden tarve: se ei katoa mihinkään ja antaa rahtusen toivoa tulevaan. Myös lapsuus ja lapsen mielikuvitus katastrofinkin keskellä on riipaiseva mutta hellyttävä.

Sininen on kirjoitettu hyvin mutta kielenkäyttö ei ole mitään tavattoman vallatonta, mikä on tämäntyyppisessä romaanissa ihan hyvä. Tavallaan pidin Mehiläisten historiasta enemmän, mutta hahmokuvaus ei tosin ole Sinisessä aivan yhtä yksioikoista kuin Mehiläisten historiassa, vaikka hahmot ovatkin molemmissa kirjoissa suhteellisen suoraviivaisia. Toisaalta aihe ja tutkimustyö tekevät Sinisestä merkittävän, eivät sen kirjoituksen runollisuus tai sanankäänteet. Kerronta on siis perushyvää, mutta ei omasta mielestäni mitään mullistavaa. Aihe on sen sijaan vaikuttava ja uskottava, ja ihailen sitä, että Lunde on yhdistellyt tutkimustietoa ja fiktiota uskottavasti – erinomaista kirjoitustaitoa sekin.

Jään innolla odottamaan Lunden ilmastokvartetin kolmatta osaa Viimeiset, joka julkaistaan suomeksi syksyllä. Lukuhaasteessa sijoitan Sinisen kohtaan 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa (eli osittain Norjaan). Lisäksi se sopisi kohtiin 7. Kirjassa rikotaan lakia; 28. Tulevaisuudesta kertova kirja; 30. Kirjassa pelastetaan ihminen ja 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.

Maja Lunde: Sininen

Tammi 2019. 350 sivua. Suom. Katriina Huttunen

Alkuteos: Blå (2017)