Emmi Itärannan uusin teos Kuunpäivän kirjeet kuljettaa vuoteen 2168, dystopiaan, jossa Maa on kärsinyt ihmiskunnan tekojen jäljiltä niin pahasti, että sieltä halutaan pois. Pakolaiset ovat asuttaneet niin Kuun, Marsin kuin satelliittikaupungit sen ympärillä. Hanna luki romaanin jo sen ilmestyessä viime vuoden lopulla ja kehui sen sopivan niillekin, jotka eivät välitä scifistä. Hän olikin siinä ihan oikeassa, kannattaa lukea ensin hänen pitkä postauksensa, koska viittaan siihen joitakin kertoja.
Romaanin päähenkilö on Maasta lähtöisin oleva Lumi Salo, joka toimii parantajana. Hän kiertää pitkin aurinkokuntaa parantamassa sairaita ihmisiä viemällä heidät rituaalisesti henkimaailmaan kuin muinaiset šamaanit aikoinaan mukanaan henkieläimensä ilves (joka on kuollut jo aikaa sitten sukupuuttoon). Tarina alkaa siitä, kun Lumin puoliso etnobotanisti Sol katoaa hämmentävästi. Lumi lähtee hänen peräänsä ja jahtaa häntä pitkin planeettoja ja avaruutta. Solin katoaminen tuntuu liittyvän hämärään bioterroristijärjestöön Kivenkääntäjiin.
Romaani koostuu Lumin muistikirjamerkinnöistä puolisolleen Solille. Solin sekä Lumin työt vievät heitä ympäri aurinkokuntaa ja usein erossa oleva pariskunta onkin päätynyt siihen, että Lumi kirjoittaa puolisolleen päiväkirjaa, jonka tämä lukee, kun he taas näkevät. Lisäksi romaanissa on katkelmia esimerkiksi tulevaisuuden tietokirjoista, jotka valottavat miten nykypisteeseen on jouduttu sekä joitakin Lumin lähettämiä ja saamia viestejä muilta ihmisiltä. Alkuun kerrontaratkaisu tuntui kovin hankalalta enkä oikein jaksanut ymmärtää sitä, mutta loppua kohden jotenkin miellyin siihen enemmän. Itse en kuitenkaan saanut hirveästi irti tietokirjatekstimäisistä osuuksista, toisin kuin Hanna.
Teoksessa yhdistellään niin monia eri asioita ja suuria teemoja, että se jättää sen puolesta hieman hengästyneeksi. Ensinnäkin on suuri kysymys ihmisen toiminnasta – siitä että ihminen on tuhonnut Maan, mutta tuhoaa silti jatkuvasti lisää: Marsia, Kuuta, Saturnusta. Ihmisen luonto kuvataan valitettavan todenmukaisesti, kuten Hannakin tekstissään viittaa – kun yksi alkuplaneetta on tuhottu, niin siitä huolimatta ei ole herätty siihen, mikä omassa käytöksessä on pielessä. Toisaalta pohditaan sitäkin, mitä kaikkea voi ja saa tehdä sen eteen, että Maassa voisi taas asua.
Toinen suuri teema on pakolaisuus ja tunne siitä, ettei kuulu minnekään. Lumi on syntynyt ja elänyt Maassa, missä hänen työnäkymänsä olisivat jääneet kovin karuiksi. Hänen vaihtoehtoinaan olivat tarjoilu turistiravintolassa tai muovien kerääminen oman terveyden kustannuksella. Maasta ei olisi pääsyä minnekään – siksi Lumi niin hanakasti tarttuu tarjoukseen ryhtyä parantajaksi kun parantaja Vivian sitä vaihtoehtoa hänelle tarjoaa. Lumi pääsee lähtemään Maasta, mutta joutuu samalla jättämään vanhan elämänsä ja vanhempansa sinne. Lumille tarjoutuu tilaisuus asua niin Kuussa, Marsissa kuin Marsia kiertävässä satelliittikaupungissa Fuxissa. Fuxin keinotekoinen maailma tuntuu Lumille lähinnä sitä, mitä hän koki elämänsä Maassa olevan. Lumi joutuu kuitenkin jo toistamiseen jättämään kotinsa, kun Fuxilla leviää tuotantokasveissa ihmeellinen sieni-itiö ja koko planeetta evakuoidaan. Sydäntäraastavasti Itäranta kuvaa Lumin ja Solin tunnelmia, kun he joutuvat jättämään kotinsa ja muuttamaan Marsiin.
Kuunpäivän talo on Lumin ja Solin vertauskuva henkiselle kodille, mutta kuten Hannakin sanoo, jää se vähän irralliseksi eikä tuo kertomukseen juuri lisäarvoa. Kodin puuttuminen ja sieltä lähteminen (moneen kertaan) rinnastuu mielestäni romaanissa myös henkilöhahmoihin ja tunteeseen irrallisuudesta, siitä ettei kuulu minnekään eikä tiedä kuka todella on. Lumi etsii Solin lisäksi itseään, sitä kuka hän on, millainen hän on parantajana ja miten pitkälle hän uskaltaa mennä. Lumin työ parantajana vie häntä ympäri avaruutta, ja jotenkin tuon tulevaisuuden (ja arjenkin) kuvaaminen on kiinnostavaa. Parantajan kummalliset ja mystiset henkiset matkat kuvataan kiehtovalla tavalla. Toisaalta on Solin hyvin tieteellinen maailma – toisaalta Lumin mytologinen henkimaailma. Ja lopulta on vielä mennyt maailma, joka kuitenkin välillä pilkottaa jostain taustalla – kuten esimerkiksi David Bowien muodossa. Itse Bowie-fanina en voinut kuin hykerrellä pienille viittauksille, kuten avaruudessa elävälle Lumin ja Solin kissalle nimeltään Ziggy.
Itärannan kieli on tässäkin romaanissa kaunista luettavaa ja myös kirjan lopetukseen olin tyytyväisempi kuin Teemestarin kirjaan. Ja vaikka tosiaan avaruuteen sijoittuva scifi on yleensä laji, jota välttelen hyvin huolellisesti, niin tästä kyllä pidin paljon ja se jäi mieleeni pyörimään pitkäksi aikaa. Ehdottomasti siis suositukseni Itärannalle. Tähän romaaniin kannattaa tarttua, vaikkei yleensä pitäisi scifistä.
Helmet-lukuhaasteessa Kuunpäivän kirjeet sopii mm. kohtiin 4. joku kertoo kirjassa omista muistoistaan, 8. kirja jossa maailma on muutoksessa, 29. kirjan henkilön elämä muuttuu, 33. kirjassa opetetaan jokin taito, 34. kirjassa tarkkaillaan luontoa, 36. kirjassa liikutaan ajassa, 37. kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa, 39. kirjassa kuunnellaan musiikkia, 41. kirjassa matkustetaan junalla ja 50. kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet. Teos 2020. 382 sivua.
Kommentit
Lähetä kommentti