Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto on niitä kirjoja, joista voin näin jälkikäteen sanoa ymmärtäväni, miksi se voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2022, mutta joka ei ole lainkaan minun tyyppiseni kirja. Kirjan miltei kaoottinen moniäänisyys ja täysi kronologian puute jakavat varmasti mielipiteitä.

En oikeastaan osaa tai edes voi kuvailla Taivaallisen vastaanoton juonta. Kirjan kantava perusjuonne ovat pätkät kirjailija Jan Holmin autofiktiivisestä teoksesta Taivaallinen vastaanotto. Jan Holm on Jukka Viikilän itsensä kuva, joten tässä leikitellään autofiktiolla (kirjailijan fiktiivinen teos sisältää merkittävässä määrin vaikutteita kirjailijan omasta elämästä) ja metafiktiolla (kirja kirjoista ja kirjoittamisesta).

Jan Holmin teoksen pätkät on ripoteltu pitkin kirjaa ja niiden ydin on Jan Holmin sydänsairaudessa ja -leikkauksessa, mutta niissä sivutaan myös syrjähyppyä ja kirjailijuutta. Juju on siinä, että pätkät ovat kirjassa sikin sokin eli ne eivät ole missään kronologisessa järjestyksessä. Jokaisen pätkän kuvitteellinen sivunumero on kuitenkin merkitty mukaan – mutta jää siis lukijan vastuulle koota kokonaiskuva.

Hommaa vaikeuttaa se, että kuvitteellisten romaanipätkien väleissä on eri ihmisten eli kuvitteellisten lukijoiden kommentteja Holmin kirjasta. Siellä on joko heidän omia aatteitaan tai jonkinlaisia julkaisuja foorumeilla tai julkisessa tilassa. Pääasiassa ne tuntuvat olevan lukijoiden mietteitä, eivätkä kaikki mietteet liity edes Taivaalliseen vastaanottoon. Ne saattavat olla romaanin inspiroimia tai sitten kokonaan muuta, lukijoiden oman elämän tarinoita.

Tällä tavoin lukijuus nousee itse asiassa Taivaallisessa vastaanotossa keskiöön. Lukijoista tulee ikään kuin päähenkilöitä, ja niinhän me lukijat tietyssä mielessä olemme romaanin vastaanottossa aina keskiössä, aina niitä päähenkilöitä, jotka kukin tulkitsemme romaanit omista lähtökohdistamme ja omilla tavoillamme.

Kiinnostavinta tässä rakenteessa on se, että tietyt lukijat (heidän nimensä kerrotaan) jäivät ainakin omaan mieleeni. Näissä hahmoissa oli pari henkilöä, jotka muistan yhä ja joiden elämää aloin seurata näiden aatteiden kautta jopa enemmän kuin Jan Holmin sydänleikkausta. Eli lukijoista tulee ikään kuin tarinan päähahmoja. Olisi kiinnostavaa kuula, jäivätkö samat hahmot muilla mieleen, vai muistaako joku jonkun toisen hahmo, joka meni itseltäni kokonaan ohi. Itselläni mieleen jäivät erityisesti Minttu, jonka kautta käsitellään kirjoittamisen teemaa, ja Rauno, jonka kautta käsitellään lukijuutta.

Tämä rakenne tekee teoksesta hyvin moniäänisen, kun kirjassa käydään läpi kirjan vastaanottoa (mistä myös kirjan nimi) ja niitä elämiä, joita kirja koskettaa. Sekä myös sitä, miten nämä tulkinnat ja ”asiantuntija-arviot” puolestaan vaikuttavat kirjailijaan. Moniäänisyys luo kaoottisuutta, ja epäkronologia tarkoittaa puolestaan sitä, että kirjan voi oikeastaan aloittaa mistä kohtaa hyvänsä ja sen voi jättää odottamaan ja palata siihen myöhemmin. Minullahan meni tämän lukemiseen puoli vuotta, sillä kaoottinen rakenne teki siitä niin vaikean seurata ja toi informaatioähkyä, jos kirjaa luki liian pitkään kerrallaan.

Viikilä on valinnut tämän taktiikan tietoisesti ja siksi myös tiedostanut ongelman. Taivaallinen vastaanotto päätyy jopa kommentoimaan itse itseään, mikä on oikeastaan aika nerokasta. 

”Sulautumattomista ainesosista koostetun romaanin ongelma on itselleni se, etten osaa pitää mielessäni sen kaikkia osatekijöitä.”

 ”Ymmärrän kyllä, että eräänlainen moniäänisyys ja hallittu sekavuus on romaanissa pyrkimyksellistä, mutta pääni ei silti pääse riittävällä tavalla sekoittumaan. Muistan jatkuvasti kaiken, mitä kirjassa on kerrottu, eikä informaatiotulva saa hukutettua minua niin kuin kirjailija on mahdollisesti tarkoittanut.”

Tämän moniäänisyyden sekä monitahoisen rakenteen vuoksi Taivaallinen vastaanotto varmasti voitti myös Finlandian, sillä se rikkoo romaanin rakennetta. Tästä syystä en itse myöskään nauttinut sen lukemisesta juurikaan, sillä pidän tarinoista, joita seurata. Kokeellisuus toimii ajoittain, mutta tällä kertaa se ei osunut minussa lukuhermoon. Toisaalta koen, että tämän kokeellisuuden olisi voinut toteuttaa jotenkin modernimminkin. Tällainen perinteinen romaani paperilla mutta kokeellisessa muodossa valitettavasti tuskin tekee lukemisesta yhtään lähestyttävämpää suurille massoille.

Kaikesta huolimatta – kuten sanottua – ymmärrän, miksi Taivaallinen vastaanotto voitti Finlandian. Kokeellista romaanimuotoa ja kirjoja, jotka vaativat hieman enemmän keskittymistä ja ajattelemista, on nykyään liian vähän enkä missään nimessä näe, että ihmiskunta hyötyisi siitä, että aivan kaikki olisi helposti sulatettavaa höttöä. Moninaisuus on parhaaksi tässäkin.

Lukuhaasteessa sijoitan Taivaallisen vastaanoton kohtaan 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä. Lisäksi se sopisi kohtiin 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota; 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti; 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä; ; 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa; 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja ja 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan.

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021. 379 sivua.