Juha Itkonen: Ihmettä kaikki (Hanna)

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Otava 2018

293 sivua

Ihmettä kaikki on Juha Itkosen uusin rumaani, joka tuli ulos jo vuosi sitten. Olen aiemmin blogannut Itkosen teoksista ja olen aina pitänyt niistä, mutta kuten median kritiikeissäkin on noussut esille, teoksissa on kerronnan tasolla usein paljon samaa. Näin on nytkin, mutta mielestäni Ihmettä kaikki erkanee muista teoksista tyyliltään: alla pureudun tarkemmin siihen, miksi katson näin olevan.

Kyseessä on Itkosen elämäkerrallinen teos aiheesta, jota haavoittaa. Nelikymppinen pariskunta on saamassa iltatähden, kun syntyy komplikaatioita, sillä kohdussa onkin liian vähän vettä. Lääkärit antavat ristiriitaisia signaaleja toivon määrästä, mutta varmaa on, että lapsen tulevaisuus ja selviäminen ovat epävarmoja. Epävarmuus ja näkemyserot raskauden keskeyttämisestä iskevät kiiloja parisuhteeseen ja lopulta vaimo Rose syyttääkin miestään, kun raskaus päätetään keskeyttää.

Kokemus on traumaattinen ja koko perhe (aiemmat kaksi poikaa mukaan lukien) lähtevät tapausta pakoon lomamatkalle Uuteen-Seelantiin. Matka saa kuitenkin yllättävän käänteen Rosen ollessa jälleen raskaana. Eikä siinä kaikki, sillä tällä kertaa vatsassa elämäänsä aloittelevat kaksoset. Raskausaika menee toisella kertaa odottamattoman hyvin, mutta raskausmyrkytyksen vaarassa kaksoset pitääkin leikata keisarinleikkauksella ennenaikaisina: jopa alle kilon painoisina.

Loppuromaanissa seurataan vanhempien kamppailua ja kokemuksia keskoskaksosten kanssa niin teho-osastolla kuin myöhemmin Kätilöopistolla. Loppuspoilerina voin kuitenkin kertoa, että tarinalla on onnellinen päätös. Alkupuolen jopa ahdistavaksi äityvät parissuhdekriisit ja raskaustraumat saavat lopulta siis katarttisen eli puhdistavan ja miltei (kirjaimellisesti) uudelleen syntymisen tunteen

Teema on erilainen kuin Itkosen monissa kirjoissa ja itselleni jossain määrin uusi. Näin ollen koin lukuelämyksen erittäin mielekkääksi: opin uutta aiheesta, jota en ole elämässäni kokenut, ja kaikki ne ilot ja surut, joista lasten hankinta ja kasvatus tuovat muassaan, syntyvät hyvin elävästi ja samaistuttavasti lukijan mieleen.

Siinä missä Itkosen teokset ovat olleet sukupolviromaaneja, joissa luodataan useita hahmoja ja näkökulmia, nyt kuvataan vain päähenkilön näkökulmaa. Fokus pysyttelee kiinteästi myös tässä ajassa ja aiheessa: kuten hahmojen elämässä, myös lukijan lukukokemuksessa vauvat ottavat pääsijan.

Näkökulmia olisi ehkä voinut tavalla tai toisella eriyttää. Nyt miespuolisen minä-kertojan kautta Rose näyttäytyy itsepintaisena ja järjettömänä, itsekeskeisenä äidinvaistojen valtaamana hirmuna. Kun tilanne myöhemmin purkautuu, nostetaan esille, että kyseessä oli monen asian summa ja olosuhteiden aiheuttama tilanne. Silti olisin kaivannut myös Rosen näkökulmaa enkä näin yksipuolista kulmaa orastavaan parisuhdekriisiin.

Toisaalta toinen näkökulma olisi saattanut sirpaloittaa tarinan ja kerronnan, jotka tällaisenaan pysyivät hyvin intensiivisinä. Puhumattakaan siitä, että kyseessä on Itkosen omakohtainen kokemus, eikä hän siten voi siis kenenkään muun puolesta kirjoittaa. Tällä tavoin Itkonen nostaa keskusteluun myös isän roolin: raskaus on aina naisen kokemus: mies ja nainen katsovat tilannetta omista asemistaan isänä ja äitinä, eikä toisen kokemusmaailmaa voi oikeastaan ikinä täysin ymmärtää.

Kuten aina, Itkonen kuljettaa kerrontaa ja kuvausta taitavasti: lukija voi tuntea parisuhdetta ravisuttelevan kriisin luissaan ja ytimissään. Itkoselle ominaisella tavalla päähenkilön onnistuu teoksessa luodata aikuisena elämistä, iän karttumista ja yleistä elämän eksistentiaalisuutta tavalla, johon samaistun itse hyvin voimakkaasti. Tässä mielessä Itkonen pysyy omalla alueellaan mutta irtautuu siitä myös uusin tavoin.

Teoksesta ei myöskään huomaa, että se on elämäkerrallinen, vaikka sitä se onkin – enkä oikeastaan osaa sanoa, paljonko teoksessa on totta ja paljonko on otettu taiteellisia vapauksia vai onko lainkaan. On kuitenkin Itkoselta erittäin rohkeaa kirjoittaa näin arasta ja henkilökohtaisesta aiheesta näin rohkeasti ja avoimesti. Kertojan mieli riisutaan lukijan edessä nimittäin erittäin paljaaksi jokaista kriisin poimua ja kyyneltä myöten.

Eräs yksityiskohta minua jäi kuitenkin häiritsemään: päähenkilö ei puhu asiasta ystävilleen, vaikka aiheen ja tuskan purkaminen läheisille voisi auttaa. Päähenkilö itsekin ihmettelee tätä, mutta toteaa toisaalta vain, että näinhän se Suomessa menee ja perhe on oma yksikkönsä, joka elää omaa elämäänsä ja joka ei kuulu muille. Näinhän se varmasti on, mutta eikös suomalaisilla olisi tässä opeteltavaa: miksi perheen pitäisi kuulua vain perheelle eikä ystäviä ja ystäväperheitä voisi ottaa mukaan? Perheen syvin ydin on toki aina perheen omaa, mutta ei sitä aivan pelkkään omaan perheeseensä tarvitsisi murheineen kietoutua. Kukin kuitenkin toki tavallaan. :)

Lukuhaasteessa sijoitan Ihmettä kaikki kohtaan 17. Kirjassa on kaksoset. Lisäksi teos sopisi kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Helsinki ja Hämeenlinna); 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja löyhästi kohtaan 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.