Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet

Haluaisin, että minulla olisi tällaisesta klassikosta enemmän sanottavaa, mutta valitettavasti tämän lukeminen sijoittui vuoden kiireisimpään aikaan. Kuten marraskuun lukuhaasteen tiimoilta kirjoitin, Saatanalliset säkeet oli melko haastava ja raskas luettava työkiireiden jälkeen iltapuhteiksi. Lukuhaaste osui kyllä sikäli hyvään saumaan, että ilman sitä en olisi ehkä saanut tätä luettua edes tähän tahtiin.

Osasin odottaa, että Saatanalliset säkeet on absurdi ja kulkee todellisuuden ja kuvitellun rajaa, mutta en aavistanut sen tekevän sitä tässä määrin. Teos alkaa, kun kuuluisa näyttelijä Gibreel Farishta ja ääninäyttelijä Saladin Chamcha tippuvat koneesta ilman halki kohti Lontoon reunamia terroristi-iskun jälkeen. Putoamisen jälkeen Gibreelin päätä koristaa sädekehä, mutta Saladin saa riesakseen pirunsarvet ja alkaa muutenkin vauhdilla omaksua pukin olomuotoa.

Seurauksena Saladin joutuu monien vastoinkäymisten ja rasismin kohteeksi, kunnes hänet pelastetaan ahdingostaan. Gibreel puolestaan saa palvontaa osakseen aina, kun hän paljastaa sädekehänsä. Hän myös sattumalta löytää unelmiensa naisen Alleluien, jonka perässä hän matkasi Lontooseen, kun Saladin puolestaan saa tietää joutuneensa aviorikoksen kohteeksi. Gibreelinkään elämä ei kuitenkaan ole ruusuilla tanssimista, sillä häntä vaivaavat todentuntuiset unet, joissa hän on arkkienkeli Gibreel. Lopulta uni ja todellisuus sekoittuvat, kun Gibreel lähtee viemään sanomaa kaupungille – sekavin tuloksin.

Gibreelin ja Saladinin tarinan kanssa lomittain kulkee tarina Muhammedista ja islamin synnystä, mikä linkittyy Gibreelin uskonnollisiin sekavuustiloihin. Islam syrjäyttää vanhat uskonnot ja tarjoaa perättömiä ihmeitä uskoville, jotka lähtevät lopulta pyhiinvaellukselle näiden ihmeiden toivossa.

Saatanalliset säkeet käsittelee metaforien kautta muun muassa maahanmuuton ja oman taustan vastakkainasettelua. Esimerkiksi ongelmallisesta isäsuhteesta kärsivä intialainen Saladin haluaa ennen kaikkea olla osa brittiläistä yhteiskuntaa, vaikka joutuu huomaamaan yhteiskunnan sylkevän hänen kasvoilleen. Tätä kautta romaani ottaa kantaa myös Englannissa kukoistavaan rasismiin. Tämä 1980-luvulla kirjoitettu kirja voisi olla aivan hyvin käsitellä tätä päivää: ihmiskunta ei ole oppinut paljoakaan 30 vuodessa.

Gibreelin enkelikohtaukset edustavat oman näkemykseni mukaan puolestaan myös kritiikkiä länsimaista elintapaa kohtaan, mutta näiden episodien farssimaiset piirteet asettavat kritiikin parodian valoon. Vaikka osa tästä kritiikistä onkin varmasti aiheellista.

Gibreel ja Saladin asetetaan romaanissa vastakkain toistensa vastinpareiksi. Heillä on erilaiset kohtalot, vaikka kumpikaan ei todellisuudessa ole toistaan parempi, eikä edes pyhää valoa hehkuva Gibreel saa pelastusta. Vastakkainasettelu näkyy paitsi heidän fyysisissä muodonmuutoksissaan myös siten, että Gibreel puolistaa intialaista syntperäänsä siinä, missä Salad haluaa sulautua ihailemaansa englantilaisuuteen, vaikka se lyökin häntä vasten kasvoja.

Saatanalliset säkeet on kielletty monissa muslimimaissa, ja se kritisoikin näkyvästi islamia. Tosin näin länsimaisena lukijana minun on pakko todeta, että monet viittauksista ja kritiikeistä menivät minulta todennäköisesti aivan ohi, sillä ymmärtääkseen tätä teosta lukijan on syytä olla jossain määrin perillä islamin teologiasta ja tarustosta.

Itse kirjan nimi on viite Koraaniin: Muhammed julisti, että jumalia on yhden sijaan neljä, mikä myöhemmin todettiin saatanan puuhiksi. Rushdie korostaa täten ihmisen – myös profeetan – taipuvaisuutta erheellisyyteen ja inhimilliseen ristipaineeseen.

Rushdien kieli on hyvää ja rikasta sekä lauseet pitkiä ja monitasoisia – pituudesta puhumattakaan. Rushdie kirjoittaa siis todella taitavasti, mutta jo yllä mainituista syistä minun oli vaikea pysytellä perillä siitä, missä mennään. Kerronta oli sekavaa, hyppi paikasta ja jopa aikakaudesta/todellisuudesta toiseen sekä kuhisi vertauskuvia. Lyhyet lukuhetket juuri ennen nukkumaanmenoa eivät todellakaan olleet oikea tapa lukea tätä romaania.

Saatanalliset säkeet on varmasti kuitenkin suitsutuksensa ansainnut, ja se on hienolla tavalla objektiivinen teos. Rushdie tarkastelee esimerkiksi länsimaista ja itämaista kulttuuria, rasismia ja uskontoa hienosti ylhäältä käsin asettumatta varsinaisesti kummankaan puolelle. Hän osoittaa kaikkien ongelmakohdat. Se on niin ikään varoitus kaikenlaista ääriajattelua ja fanaattisuutta vastaan.

Näistä hyveistä huolimatta teos ei uponnut minuun vaikealukuisuutensa ja hyppivän rakenteensa vuoksi. Myös odotukseni olivat melko korkealla, sillä tämä oli ensimmäinen Rushdieltani lukemani teos ja uskontokriittisyydessään edustaa modernia sananvapautta. Jälkimmäisestä syystä teos saa kuitenkin yhä arvostukseni.

Lukuhaasteen tiimoilta romaani oli oikein kultakaivos. Sijoitan Saatanalliset säkeet kohtaan 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja, sillä se on kielletty useissa muslimivaltioissa: Wikipedian mukaan Pakistanissa, Saudi-Arabiassa, Egyptissä, Somaliassa, Sudanissa, Malesiassa, Qatarissa, Indonesiassa, Etelä-Afrikassa, Intiassa ja Bangladeshissa. Lisäksi romaani sopisi kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt; 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja; 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan; 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi; 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua; 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla; 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria; 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin ja 29. Kirjassa nähdään unia.

Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet. WSOY 1989. 558 sivua. Suom. Arto Häilä. Alkuteos: Satanic Verses (1988).