Siirry pääsisältöön

Annie Proulx: Barkskins

Barkskins on Annie Proulxin pari vuosisataa luotaava järkäle Yhdysvaltain valloittamisesta ja metsien hyötykäytöstä. Se valottaa lukijalle hyvin sitä, mille pohjalle Pohjois-Amerikka on vuosikymmenien ja -satojen saatossa rakentunut sekä miten maailman metsät ovat päätyneet ahdinkoon – ahdinkoon, jota itse asiassa Richard Powers kuvaa osuvasti teoksessaan Overstory, jonka luin viime vuonna.

Teos alkaa aivan 1600-luvun lopusta, kun René Sel ja Charles Duquet saapuvat Pohjois-Amerikkaan työskentelemään metsureina erään isännän palvelukseen. Miehistä Charles toteaa pian, ettei toisten palvelu metsää hakkaamalla ole hänen heiniään, ja hän pakenee leiristä yön selkään. René sen sijaan jää sijoilleen ja päätyy lopulta naimisiin isännän intiaanipalvelijattaren kanssa, jonka kanssa hän saa lapsia. Charles puolestaan päätyy merimatkalle Kiinaan ja takaisin, pistää pystyyn oman puubisneksen, hankkii vaimon sekä päälle adoptoituja poikia bisnestä jatkamaan.

Renéstä ja Charlesista voisi kirjoittaa heistäkin vaikka elämäntarinan tähän, mutta he eivät suinkaan ole teoksen pääroolissa, sillä kirjassa kuvataan heidän jälkeläisiään ja heidän jälkeläisiään. Selin jälkeläiset ovat puoliksi alkuperäisväestöä ja he lähtevät etsimään juuriaan mi’kmaw-heimon joukosta. Kirjassa kuvataan sukupolvi sukupolvelta, kuinka alkuperäisväestö, joka haluaisi elää metsässä, metsästää, kalastaa ja ylipäänsä elää liikkuvaista elämää, jää Euroopasta virtaavien valloittajien jalkoihin. Valloittajien, jotka hakkaavat metsät pelloiksi, pakottavat alkuperäisväestön ahtaalle, elleivät suoranaisesti murhaa heitä, ja lopulta pakottavat heidät hankkimaan elannon vaarallisissa puunhakkuuhommissa – hakkaamassa sitä metsää, joka oli aikanaan heidän. Barkskins valottaa kattavasti ja raastavasti sitä, miten alkuperäisväestöä on kohdeltu ja miten heihin on suhtauduttu – vieden heiltä kodin antamatta samoja oikeuksia takaisin.

Charlesin jälkeläiset ovat puolestaan suurin osa adoptiolapsia mutta sitäkin työteliäämpiä. Sukupolvi sukupolvelta Duken (nimi muuttuu matkan varrella) puuimperiumi kasvaa kasvamistaan. Metsää on loputtomasti ja sahanpitäjät tuntuvat uskovan metsien ehtymättömyyteen naiivilla innokkuudella. He eivät nimittäin näe ainakaan ensimmäiseen vuosisataan tai puoleentoista lainkaan vaivaa uuden metsän kasvattamiseen: metsä kaadetaan sieltä, missä sitä on ja missä on hyvä vesiväylät. Tämä vaarallinen työ tehdään tietenkin jo mainitun alkuperäisväestön ja muiden epäonnisten siirtolaisten työllä. Kaikki, jotka saapuvat uuteen maailmaan toiveikkaina sen rikkauksista, eivät suinkaan päädy näiden rikkauksien haltijoiksi. Jos alusta alkaen on selvää, millainen valtio Yhdysvalloista on muotoutumassa. (Osa kirjasta sijoittuu tosin Kanadan puolelle.)

Kirja ulottuu miltei nykyisyyteen saakka aikaan, jolloin metsiensuojelu ja uudelleenkasvatus ovat ainakin jossain määrin jo ihmisten agendalla, vaikka luonnonsuojelu onkin valitettavasti aivan viimeiseen vuosikymmeneen asti ollut ihmisten mielissä vain puidenhalailua ja kettutyttöilyä. On kuitenkin hienoa, että Proulxin teoksen kaltaiset kirjat avaavat metsienhakkuun pitkää historiaa sekä luotaavat sitä, miten nykytilanteeseen on päädytty. Historiassa asioita on tehty senaikaisen tietämyksen varassa: metsien todella ajateltiin olevan ehtymättömiä eikä niiden merkityksestä ilmastolle ollut juurikaan tietoa. Kun kirjaa lukee, tulee 1700-luvun metsienhakkuusta suorastaan kaoottinen fiilis.

Yhdysvaltojen yrittäjähenkisyys kuultaa läpi: yksilö on omillaan ja jos onni käy, kova työ palkitaan, ja jos ei, jää helposti nuolemaan näppejään yhteiskunnan alimmille portaille. Vuosikymmenien kuvaus antaa ymmärrystä Pohjois-Amerikan kehityksestä. Toisaalta se antaa myös näkemystä nykyajan hektisyydestä: jos 1800-luvulla halusi käydä katsastamassa Uuden-Seelannin puuvarannot, siihen joutui varaamaan vähintään puoli vuotta ja sen jälkeen useamman vuoden, jotta bisnes saatiin pystyyn. Toisaalta samalla kirja osoittaa sen häikäilemättömyyden ja vauhdin, jolla tuohon aikaan piti tarttua mahdollisuuksiin ennen muita. Sillä saralla ei mitään uutta.

Alkuperäisväestön kohtalosta voisi suorastaan kirjoittaa oman esseensä, ja se vertautuu teoksessa metsään itseensä. Häikäilemätön riisto ja valloittaminen ajavat alkuperäisheimot ahtaalle ja hävittävät heidät miltei kokonaan. Tällä tavoin heidän kohtalonsa kulkee käsi kädessä metsän kanssa, sillä valloittajat suhtautuvat metsään ja sen riistoon samalla itsekkyydellä kuin alkuuperäiskansoihinkin - ne kulutetaan loppuun, kunnes niistä ei saada enää hyötyä. Heimojen kohtalo nivoutuu, lomittuu ja limittyy metsien kohtalon kanssa eri tasoilla. Jos jollakulla lukijalla oli oikeudenmukaisempi kuva Pohjois-Amerikan valloituksesta, pakottaa kirja ainakin katsomaan totuutta uusin silmin. Itse en ollut tällaisessa harhakuvitelmassa, mutta myönnän, etten tiedä tästä historian kappaleesta niin paljon, että olisin oikea ihminen arviomaan sitä tämän enempää.

Kaikista näistä tärkeistä teemoista ja huomioista huolimatta kirja ei saa minulta suurta suitsutusta. Jos haluaa lukea hienon teoksen metsistä ja puista, suosittelen tosiaan jo alussa mainitsemaani Powersin Overstorya, josta on nyt myös Gummeruksen suomennos Ikipuut. Siinä on samaa Barkskinsin kanssa se, että molemmat luotaavat pidempää historian jaksoa; Barskins tosin vielä laajemmin. Sikäli voin suositella myös Barkskinsia, mutta se on välillä hieman pitkäpiimäinen kerronnaltaan, joten sen läpikahluuseen menee pidempi hetki.

Toisaalta siihen nähden, miten nopeasti eri sukupolvet lopulta käydään läpi, Proulxilla on ihailtava kyky tuoda hahmoihin syvyyttä. Hahmokuvaus ja sukupolvien kohtalot ovat teoksen parasta antia ja jäävät toiseksi vain teoksen päähenkilölle – itse Pohjois-Amerikan metsille.

Lukuhaasteessa sijoitan Barkskinsin kohtaan 36. Kirjassa liikutaan ajassa. Lisäksi se sopisi kohtiin 3. Historiallinen romaani; 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan; 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa; 11. Kirja kertoo köyhyydestä; 16. Kirjassa eletään ilman sähköä; 23. Kirja, jota luet ulkona; 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa; 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa ja 41. Kirjassa matkustetaan junalla.

Annie Proulx: Barkskins. Fourth Estate 2016. 717 sivua.

Kommentit

  1. Oletpas lukenut melkoisen möhkäleen! En ehkä itse tohtisi lähteä koittamaan tätä. Ikipuut voisin kyllä lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, jos jomman kumman niistä valitsee, suosittelen tosiaan Ikipuita. Siinä se metsän ja puiden majesteettisuus huokuu paljon enemmän. :)

      Poista

Lähetä kommentti