Laline Paull: The Bees

The Bees on ainakin erilaista luettavaa, jos ei muuta. Se on kuvaus mehiläispesän elämästä yhden mehiläisen näkökulmasta. Sitä on verrattu Ruohometsän kansaan, ja vaikka luulen vertauksen olevankin aika mahtipontinen, ei se ole myöskään ihan kaukaa haettu. En ole itse lukenut Ruohometsän kansaa, mutta voin silti sanoa, että The Bees on eräänlainen risteymä siitä ja Atwoodin Orjattarestasi.

Kirjan päähenkilö Flora 717 syntyy työläiseksi – siivoojaksi, joka on mehiläispesän kasteista kaikista alhaisin. Flora on kuitenkin erikoisen näköinen ja muutenkin vähän erilainen kuin muut mehiläiset, joten hän pääsee kastiaan edemmäksi pesässä näkemään ja kokeilemaan kaikenlaista. Hän aloittaa uransa lastenhoitajana ja etenee lopulta halutuimpaan työhön: meden kerääjäksi.

Floralla on kuitenkin salaisuus: hänen sisällään kasvaa muna, eikä pesässä kukaan muu saa munia kuin kuningatar. Pariin otteeseen Flora piilottaa munansa, mutta se tuhoutuu tai tuhotaan. Flora ei kuitenkaan jää kiinni, sillä uskonsa kiihkossa kuningattaren palvelijat iskisivät häneltä pään poikki.

Seikkailunsa aikana Flora kohtaa ilkeitä ampiaisia, arvoituksellisia hämähäkkejä, ihmisten myrkyttämiä tappavia kukkia sekä miehuutensa voimassa olevia itsekeskeisiä koiraita, jotka odottavat elämänsä tehtävää: päästä hedelmöittämään toisen pesän kuningatar. Koiraat todella ovat passattavana ja heidän miehuutensa mahtavuutta ylistetään maasta taivaisiin: pienellä googlailulla kävi ilmi, että näin tosiaan mehiläispesässä toimitaan.

Mehiläistenpesän tärkein asukki on kuitenkin kuningatar, joka lähettää säännöllisin väliajan signaalin. Tuon signaalin avulla kaikki pörriäiset tietävät, että kaikki on kunnossa eivätkä ahdistu ja hätäänny.

The Bees ei missään nimessä ole lastenkirja: mehiläiset eivät ole pelkkiä herttaisia pörriäisiä eikä mehiläisten yhdyskunta ole mikään kaikkia kunnioittava harmoninen hyvinvointiyhteiskunta. Se on maailma, joka eroaa ihmisten yhteiskunnasta siinä, että mehiläiset ovat täysin omistautuneet pesälleen ja kuningattarelleen, ja tästä syystä kaikki toimii. Näin kuvattuna mehiläispesä kuulostaa samalta kuin diktatuurit tai uskonnolliset lahkot, eikä vertaus ihan perätön olekaan. Mehiläisten sokea usko kuningattareensa ja tervehdyksenä toisteltavat sanat ”Accept. Obey. Serve.” muistuttavat HBO:n Handmaid’s Tale -sarjasta (myönnän, etten ole lukenut Atwoodin kirjaa vielä, vaikka se listalla on).

Toisin kuin ihmisillä, mehiläispesässä jokaisella on kuitenkin paikkansa ja jokainen kantaa kortensa kekoon tietäen olevansa osa jotain suurempaa. Kun pesä ylikuumenee, kaikki menevät suuaikolle surisuttamaan siipiään kuin viimeistä päivää pesän viilentämiseksi. Näin tämän tapahtuman jopa itse Ylen pörriäislivessä viime vuonna ja liikutuin. Siinä olisi ihmisilläkin opeteltavaa: niin naiivia kuin se onkin, tällaisella omistautumisella saataisiin ilmastonmuutos varmasti kuriin.

En tiedä, miten tarkkoja Paullin kuvaukset mehiläispesästä ovat tieteen kannalta ja pitävätkö ne sikäli paikkansa. Paull kuvaa, että työläiset pysyvät syntymässä määrätyissä rooleissaan koko elämänsä, mutta lyhyellä googlauksella löysin tiedon, että työläiset vaihtavat rooliaan pesässä vanhetessaan. Paull kuvaa myös, että mehiläiset vaihtaisivat muistoja tai tuntoja hieromalla tuntosarvia toisiaan vasten. En tiedä, pitääkö tämä paikkansa. Kuvaus mehiläistanssista eli tanssista, jolla mehiläiset viestivät toisilleen maittavista kukka-apajista, on sen sijaan paikkansa pitävä. Olen aina pitänyt tätä viestintäkeinoa hämmästyttävänä. Otan Paullin kuvaukset kuitenkin pienellä varauksella, sillä kyseessä on joka tapauksessa fiktio ja eräänlainen tutkielma siitä, millaista mehiläispesässä saattaisi olla.

Mehiläiset ovat kiehtovia otuksia, ja Paull on kirjoittanut kiinnostavan teoksen, joka kuljettaa lukijan aivan uuteen mutta kuitenkin tosiperäiseen maailmaan. Mehiläisten yhdyskunta taipuu kiinnostavasti jännittäväksi tarinaksi. Päähenkilö Floran ajatukset ja käyttäytyminen ovat välillä käsittämättömiä, mutta tällä tavoin Paull hienosti korostaa sitä, että hänen päähenkilönsä on eläin, joka toimii viettiensä ohjaamana.

Tästä huolimatta teos vertautuu ja istuu saumattomasti myös ihmiskuntaan. Se saa lukijan katsomaan meidän omaa yhteiskuntaamme (tai yhteiskuntiamme) hieman eri silmin: kuinka päättömästi ja kyseenalaistamatta välillä seuraammekaan johtajaa. Parhaiten teos vertautuu uskonnollisiin lahkoihin tai voimakkaan uskollisiin yhteiskuntiin, mutta samaa voi sanoa toki poliittisista suuntauksista ja nykyajan polarisoituneesta ilmapiiristä. Agendalleen sokeutuu niin, ettei näe sen heikkoja kohtia, mikä koituu lopulta kohtaloksi.

En voi sanoa, että The Bees olisi ollut elämäni merkittävin lukukokemus, mutta se on viihdyttävä ja vei minut aivan uudenlaisen hahmon pään sisään ja aivan uudenlaiseen miljööhön – ja sehän kirjallisuuden parasta antia onkin.

Lukuhaasteessa sijoitan The Beesin kohtaan 27. Kirjan päähenkilö on eläin. Lisäksi se sopisi kohtiin 16. Kirjassa eletään ilman sähköä ja 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Laline Paull: The Bees. Fourth Estate 2014. 346 sivua.