Taru sormusten herrasta -trilogian luku-urakkani on edennyt jo Kahden tornin loppuun. Ihan mahtavaa olla jo yli puolivälissä! Kirja on oikein imaissut minut mukaan Frodon ja kumppanien matkalle kohti Mordoria. Trilogian aloittamisen yleisfiiliksistä kirjoittelin jo Sormuksen ritareiden kohdalla, joten kannattaa lukea ensin postaukseni siitä.
Kahden tornin alkupuoliskon (kolmannen kirjan) lukeminen takkusi minulla välillä hieman, joskin lähinnä sen takia, ettei lukuaikaa oikein tahtonut olla. Talvilomallani ehdin kuitenkin lukaista neljännenkin kirjan loppuun ihan parissa päivässä, kun teksti vei taas mennessään. Lisäksi katsoin tietenkin heti perään myös leffaversion Netflixistä. Kaksi tornia on tosiaan jaettu Sormuksen ritareiden tapaan kahteen kirjaan. Kolmannessa kirjassa seurataan hajonneen seurueen matkaa eli Merriä ja Pippiniä sekä Legolasia, Gimliä ja Aragornia, neljännessä kirjassa sen sijaan Frodoa ja Samia. Kirjassa tämä mielestäni onkin oikein toimiva ratkaisu, kun voi lukea vähän pidemmän pätkän aina tiettyjen henkilöiden matkaa. Elokuvassa asia on taas ratkaistu elokuvalle järkevämmin vuorottelemalla näkökulmien välillä.
Parasta kolmannessa kirjassa olivat ehdottomasti Merrin ja Pippinin hahmo, entit sekä tietysti myös Aragorn, Legolas ja Gimli. Merrin ja Pippinin touhuilut ja toopeilut ovat hauskaa luettavaa, ja jotenkin nuo nuoret hobitit ovat kovin sympaattisia hahmoja. Pidin ainakin tässä osassa heistä paljon enemmän kuin Frodosta tai Samista. Toki varmaan elokuvatkin vaikuttavat tähän mielikuvaan vähän. Legolasin ja Gimlin ystävyys on myös jotenkin hellyttävää luettavaa. Elokuvassa nämäkin hahmot olivat vielä ehkä hieman humoristisempia ja enemmän esillä kuin kirjassa.
Luonto ja metsät tulevat tärkeään rooliin enttien mukana. Entit ovat puumaisia metsän vartijoita, jotka kuitenkin pystyvät kävelemään ja puhumaan. Heidän entkäräjänsä päättävät lähteä Sarumania vastaan sotaan ja matka käy kohti Rautapihaa. Entit ovat jotenkin ikiaikaisia ja mahtavan mielikuvituksellisia hahmoja, joiden mielestä tärkeintä on metsän suojelu. Entteihin ei voi kuin olla ihastumatta. Metsissä vaeltamista ja yleensä matkan tekoa olikin tässä osassa aika paljon, eikä se ollut mielestäni lainkaan huono asia (vaikka välillä etenkin Frodon ja Samin päämäärättömyys tuntui vähän pitkäveteiseltä). Tolkien kuvaa metsiä kiehtovasti, joskin suomalaisen näkökulmasta kaikki brittiläiset kuvaukset metsistä ovat hieman synkempiä tai pelottavampia mitä itse metsistä ajattelee.
Kahdessa tornissa pohdin paljon sitä, miten miehinen ja sotainen romaani on. Naishahmot puuttuvat päähenkilökaartista kokonaan, ja vaikka muutama sivuhenkilö onkin nainen niin naishahmojen vähyys tuntuu kummalliselta varsinkin kun ollaan 2000-luvun huomattavasti tasa-arvoisemmassa asemassa. Toki romaanin kirjoitusajankohtana tilanne on ollut kovin erilainen. Elokuvassa varsinkin sota ja taistelu saavat hämmentävän suuren roolin. Esimerkiksi kirjassa lopulta aika lyhyt kuvaus Helmin syvänteen taistelusta vei elokuvassa lähes puolet ajasta. Lisäksi elokuvaan on lisätty ylimääräisiäkin taistelukohtauksia kuten taistelu Hukkien kanssa, jota kirjassa ei ole lainkaan. Itse en suuremmin välitä taistelukohtauksista tai örkeistä, jotka varsinkin elokuvissa ovat iljettäviä. Kirjaa lukiessa taistelukohtaukset ja örkit ovat jotenkin siedettävämpiä eikä niihin keskitytä yhtä syvällisesti.
Hyvän ja pahan välinen taistelu tulee tässä osassa myös enemmän esille. Se näkyy niin Sarumanin ja Sauronin hahmoissa kuin Klonkussakin. Tajusin vasta elokuvaa katsoessani, että Kaksi tornia tarkoittaa (ainakin elokuvan tulkinnan mukaan) Sarumanin ja Sauronin torneja. Romaania lukiessani mietinkin, mitä torneja nimi kuvaa, koska aika monta erilaista tornia tekstissä vilahtaa. Jotenkin näkisin tuon kahden tornin asettelun kuvaavan Sarumanin ja Sauronin valtataistelua, mutta miksei myös hyvän ja pahan välistä taistoa. Toisekseen Klonkku on kovin kahtiajakoinen hahmo, jossa vaihtelevat niin Klonkun kuin Smeagolin syvimmät tunnot. Klonkku on kirjoitettu romaaniin todella hienosti puhekielisyyksineen ja sihinöineen päivineen, jolloin se välillä on säälittävyyden lisäksi hieman humoristinenkin.
Jo Sormuksen ritareissa, mutta etenkin tässä Kahdessa tornissa huomasin vähän väliä löytäväni myös erilaisia yhtymäkohtia Harry Pottereihin. Tai pikemminkin tietysti aloin huomata, kuinka paljon Pottereissa on yhtymäkohtia Sormusten herraan, koska ovathan ne kovin paljon tuoreempia kirjoja. Kenties Potterit olivat sopivasti tuoreessa muistissa, kun ne viime vuonna luin. Viimeistään kun Frodo ja Sam eksyivät Lukitarin luolaan niin en voinut olla miettimättä, miten samanlainen on Rowlingin Kielletyssä metsässä elelevä Hämäkäk. Tosin Tolkienin Lukitar on kaikin puolin vielä puistattavampi hahmo mitä Rowlingin. Monilta muiltakin osin aloin pohtia kuinka paljon Rowling on lainannut Tolkienilta ja kuinka paljon on vain jotain fantasialle lajina tyypillistä. Esimerkiksi Harryn ja Frodon hahmot valittuina ovat hyvin samantyyliset, sormus painaa Frodoa kuten salama-arpi Harrya. Kalmansuo ja Voldemortin loihtima järvi ovat hieman samantyyliset, samaa tuntua on myös ankeuttajissa ja mustissa ratsastajissa, näin muutamia mieleeni tulleita asioita mainitakseni.
Kaksi tornia myös päättyy niin jännittävään tilanteeseen, että ei malttaisi olla jatkamatta saman tien. Maaliskuun tavoitteena on lukea Kuninkaan paluu ja saada siten trilogia loppuun asti.
Helmet-lukuhaasteessa Kaksi tornia sopii mm. kohtiin 5. kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan, 8. kirja jossa maailma on muutoksessa, 10. kirjan nimessä on numero, 12. kirjassa ollaan metsässä ja 38. kirja on käännetty hyvin.
J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta 2. Kaksi tornia. WSOY 1985/1966. (yht.) 981 sivua. Suomentaneet: Kersti Juva ja Eila Pennanen. Runot suomentanut: Panu Pekkanen. Alkuteos: The Lord of the Rings: The Two Towers (1954).
Kommentit
Lähetä kommentti