Elina on kirjoittanut jo arvostelussaan vuodelta 2019 Kadonneen lapsen tarinasta ja kertaa siinä juonen hyvin. En siis itse kuvaa juonta tässä toistamiseen niin tarkasti. Voin kuitenkin todeta olleeni Elinan kanssa samaa mieltä, että päähenkilö Elenan päätös jättää rauhallinen ja mukava aviomiehensä Pietro sekä lähteä huikentelevaisen Ninon matkaan oli raivostuttava. Alusta alkaen oli selvää, ettei Elenalle käy romanssissa hyvin: Nino oli jo aiemmin kerta toisensa jälkeen todistanut olevansa naisiin menevä mies isänsä tapaan, mutta tästä huolimatta Elena oli ihastunut kautta koko sarjan ja kuvitteli olevansa itse poikkeus Ninon naiskatraassa.
Elena muuttaa jälleen Napoliin inspiroituakseen kirjoittajana, mutta kirjailijan uran ja äidin tehtävien hoitamisen yhdistäminen on vaikeaa. Onneksi Elenalla on apunaan Lila sekä muut perhetuttavat korttelista. Oikeastaan on ihailtavaa, kuinka yhteisöllisesti tuohon aikaan – ja kenties Italiassa nykyäänkin – elettiin. Tänä päivänä vanhempien tuntuu (kuuleman mukaan) olevan huomattavasti vaikeampaa löytää tukea lapsenhoitoon.
Ystävyys Lilan kanssa jatkuu samanlaisena katkeransuloisena sekoituksena kuin aiemmissakin osissa. Elenan ja Lilan ainutkertainen ystävyys on kaunis mutta hatara. Lila on yhä hämmästyttävän älykäs nainen, mutta hänellä on älynsä vuoksi ristinsä kannettavanaan, sillä hänen mielensä on hutera. Elena puolestaan jatkaa läpi ikänsä raivostuttavaa vertailua Lilaan, ja jos hän ei vertaa itseään Lilaan, hän vertaa omia lapsiaan Lilan lapsiin. Kunnes Lilan nuorimmainen katoaa, mistä koko teoksen nimi kumpuaa.
Toisaalta ajattelen, että ”kadonnut lapsi” ei viittaa pelkästään Lilan tyttäreen vaan myös Lilaan, joka oli älykäs ja nokkela nuori tyttö aikanaan, mutta joka katoaa mielensä ja elämän syövereihin. Tämä siitä huolimatta, että Lila menestyy tietokoneiden kanssa työskennellessään erinomaisesti, vaikkei ole käynyt kouluja. Lila on malliesimerkki ihmisestä, joka raivaa omansa tiensä ja tekee, mitä huvittaa aina siinä onnistuen. Tästä syystä Lila on paitsi ihailtava myös raivostuttava hahmo. Toisaalta Lila kuvataan aina Elenan katkerien ja kateellisten silmien kautta, joten epäilen, mahtaako Lila oikeasti olla aivan sellainen superihminen, jollaiseksi Elena hänet kuvaa (ja tiedän kyllä, että kyseessä on fiktiivinen hahmo :D).
Naisen asemaa ja Italian politiikkaa kuvataan romaanissa yhä hienosti ja uskottavasti. Hahmojen elo ja korttelin köyhyys kietoutuvat taidokkaasti yhteen Italian historian ja muuttuvan maailman kanssa – nähdäänhän romaanissa vanhojen akateemikkojen ja kirjailijoiden arvostuksen lasku sekä tietokoneiden nousu. Toisaalta minulla ei näistä asioista ole enempää sanottavaa kuin aiempien osien arvosteluissa, joihin linkkasinkin jo tämän arvostelun alussa.
Pidin Ferranten koko sarjasta paljon, mutta minun on pakko sanoa, että toisin kuin monilla muilla, itselläni innostus hiipui sitä mukaa kuin luin sarjaa eteenpäin. Hahmot kehittyivät mutta pysyivät miltei inhorealistisen inhimillisinä, mikä on romaanin ansio, mutta herätti minussa myös ärsytystä. Puuduin, kun luin hahmojen lapsellisesta käytöksestä romaanista toiseen: he kulkivat elämässään eteenpäin ja kehittyivät ihmisinä, mutta tavallaan kuitenkaan eivät. Tämä johtuu suurelta osin luokkaeroista ja yhteiskunnan portailla nousemisen vaikeudesta: vaikka Elena nousee elämässään köyhyydestä maineeseen kadehdittavalla tavalla, häntä leimaa silti aina hänen taustansa Napolin köyhien kortteleiden asukkaana. Köyhyys leimaakin kaikkia hahmoja elämän alusta loppuun ja jättää heihin jälkensä. Napoli-sarja onkin ennen kaikkea hieno ja tarkkanäköinen luokkayhteiskunnan ja modernin maailman kehittymisen kuvaus.
Sarja tuntuu myös toistavan samoja asioita kerta toisensa jälkeen. Koska se on kuitenkin ennen kaikkea myös kuvaus hahmojensa elämästä lapsuudesta vanhuuteen, tämä on ihan asianmukaista. Maailma on mitä on ja ihminen on mitä on; maailma ei muutu ja ihminen sitä vähemmän. Kaiken kaikkiaan nautin Italian historian kuvauksesta, ja romaanissa todella tuntee itsekin käyvänsä läpi tuon eteläeurooppalaisen valtion vaiheet 1900-luvulla.
Lukuhaasteessa sijoitan Kadonneen lapsen tarinan kohtaan 41. Kirjassa matkustetaan junalla. Lisäksi se sopisi kohtiin 3. Historiallinen romaani; 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa; 14. Kirja on osa kirjasarjaa; 19. Kirjassa leikitään ja 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.
Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina. WSOY 2018. 512 sivua / 18h 23min (äänikirja). Lukija: Erja Manto. Suom. Helinä Kangas. Alkuteos: Storia della bambina perduta (2014).
Kommentit
Lähetä kommentti