Ruusun nimi on eittämättä klassikkoteos ja sikäli lukemisen arvoinen, mutta monien lukemieni kehujen jälkeen se ei lunastanut odotuksiani. Sitä on verrattu Da Vinci -koodiin – mikä ei itse asiassa ole mielestäni mikään suuren suuri kehu – mutta vertaus on itse asiassa mielestäni aika huono. Siinä, missä Da Vinci -koodi on selkeän juonivetoinen vaikka käsitteleekin uskonnollista symboliikkaa, Ruusun nimi on mysteerin kaapuun puettua teologian filosofiaa ja semantiikkaa.
Suoraan sanoen minun olisi pitänyt kirjoittaa Ruusun nimestä heti sen luettuani, sillä sen monitahoisuuden ja koukeroisuuden vuoksi olen unohtanut paljon siitä, mitä romaanista ymmärsin luettuani sen. Romaanin esipuheessa akateemikko kirjoittaa kertovansa benediktiinilaisluostarista tarinan, joka perustuu hänen löytämilleen käsikirjoituksille. Tarinassa vanha benediktiinimunkki Adso kirjoittaa muistelunsa kummasta tapauksesta, jonka hän kohtasi seuratessaan fransiskaanimunkki Williamia erääseen benediktiiniluostariin Italiassa.
William ja Adso menevät luostariin tavatakseen siellä paavin kätyreitä ja solmiakseen eräänlaisen rauhan Ranskan hallitsijan ja paavin välille. Mukana on myös paljon uskontulkinnan kysymyksiä, sillä fransiskaanit ja benediktiinit eivät aivan katso yksi yhteen kaikista asioista. Kiistakapulaksi nousee myös niin sanottujen köyhien veljien kysymys: kuuluuko munkkien omistaa mitään – kysymys, joka kiteytyy tulkintaan siitä, omistiko Jeesus mitään. Arvata saattaa, että hulppeissa asumuksissa asuva paavi ja benediktiinit eivät katso, että heidän pitäisi luopua omaisuudestaan.
Ennen tätä poliittista kohtaamista, heti saavuttuaan, William saa kuitenkin tehtävän selvittää luostarissa tapahtuneita murhia. Luostarin apotti nimittäin kiinnostuu Williamin kyvystä tehdä johtopäätelmiä sekä tämän taustasta inkvisiittorina. Samana aamuna luostarin läheisestä järvestä on nimittäin löytynyt ruumis. Alkujaan epäillään itsemurhaa, mutta kun kuolemia ilmaantuu joka päivä yksi lisää, murhan epäily tulee yhä enemmän kyseeseen, ja luostarin varjoista alkaa löytyä salaisuuksia: munkkien välisiä suhteita ja keskinäisiä ihastuksia, seksin ostamista läheisiltä kylän tytöiltä sekä historian pimentoon jääneitä kaunoja vallanjaosta.
William kohdistaa kiinnostuksensa luostarin kirjastoon, jota kirjastonhoitaja suojelee ja jossa ei saa käydä kukaan muu. Kirjastossa on kaikkien vihjeiden mukaan kirja, jota monet munkeista havittelevat siinä olevan kielletyn tiedon vuoksi. William ja Adso selvittävät labyrinttimaisen kirjaston salaisuuksia vähä vähältä salassa. Poliittinen tapaaminen kuitenkin lähestyy, eikä William tahdo saada selkoa murhista. Lopulta paavin korruptoitunut ja omaa asiaansa ajava inkvisiittori vie tutkimukset ojasta allikkoon liian suoraviivaisilla tulkinnoillaan.
Ruusun nimi on kaikkiaan melko raskaslukuinen: sitä ei voi kuvata viihteelliseksi kirjaksi löyhästä mysteeristä huolimatta. Itse asiassa mysteeri selviää mielestäni lopulta melko hyvinkin eikä sen läpikäymiseen olisi tarvinnut käyttää satoja sivuja. Paksuhko sivumäärä tulee kuitenkin kaikista niistä keskusteluista ja teologisista väittelyistä, joita William käy eri munkkien kanssa. Toistuvia kysymyksiä ovat muun muassa köyhät veljet sekä heidän äärimmäisyyksiin (ja syntiin) viety lahkonsa sekä kysymys siitä, nauroiko Jeesus. Näihin kysymyksiin kätkeytyy ihmismielen pimeyttä ja kieltäymystä elämän nautinnoista uskon nimissä.
Nämä pohdinnat ovat todella puuduttavia erityisesti romaanin alussa – ainakin minulle. Tulee fiilis, että Eco todistelee omaa erinomaista filosofista kykyään, latinan taidoista puhumattakaan. Kirjassa on nimittäin turhan paljon latinaa kohdissa, joissa se ei ole erityisen perusteltua. Tähän kaikkeen kuitenkin tottuu ja siitä oppii ajoittain nauttimaankin.
Mielenkiintoista kyllä, osa näistä filosofisista ja teologisista keskusteluista paljastuu lopulta olennaisiksi mysteerin kannalta: se, mitä mieltä kukakin on eri uskon asioista, paljastaa lopulta heidän arvoistaan ja luonteestaan asioita, jotka valottavat heitä ihmisinä. Ruusun nimi kannustaakin lukijaakin kyseenalaistamaan ensimmäiset oletuksensa ja katsomaan syvemmälle: jos näkyy asia x ja asia y, mitä niistä voidaan päätellä. Toisaalta monet näistä Williamin ”loogisista” päätelmistä ovat mielestäni nekin todella suoraviivaistettuja: mahdollisuuksia olisi oikeasti monta muutakin, joten William hyppää mielestäni hänkin turhan suoraan johtopäätöksiin.
Suoria johtopäätöksiä tekee myös paavin inkvisiittori, joka unohtaa kokonaisuuden keskittyessään tuomitsemaan yhtä miestä yhdestä asiasta. Uskonsa ja vihansa siivittämänä hän ei kuuntele järkipuhetta. Tämä osuus kirjasta tuo esille, miten mikään ei maailmassa lopulta muutu. Populistit ja oman edun tavoittelijat toimivat jo 1300-luvulla aivan samoin kuin nykyäänkin. Samoin heidän kannattajansa uskovat sokeasti erilaisia väitteitä kyseenalaistamatta tai miettimättä. Samaten rikkaat janoavat rikkauksia ja valtaa, ja jokaiselle epäeettisellekin teolle löytyy perustelu.
Se, ettei mikään muutu, on mielestäni romaanin parasta antia. Uskonveljet ovat oman aikansa poliitikkoja. Heillä on omat kantansa ja veljeskuntansa, joissa he ajavat tietynlaista elämää omien arvojensa mukaan. Elämä ei ollut sen hartaampaa tuolloinkaan: samat motiivit ajoivat ihmistä 700 vuotta sitten kuin tänäkin päivänä. Ja mikä parasta: maailmanloppu on aina ollut tulossa. Tämä antaa ainakin vähän perspektiiviä omiin murheisiin maailmantilasta. Niihin on syynsä, mutta hieman lohtua tuo, ettei historiassa ole ikinä ollut hetkeä, jolloin ei olisi pelätty suurta katastrofia.
Lukuhaasteessa sijoitan Ruusun nimen kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. Lisäksi se sopisi kohtiin 3. Historiallinen romaani; 16. Kirjassa eletään ilman sähköä; 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen ja 33. Kirjassa opetetaan jokin taito.
Umberto Eco: Ruusun nimi. WSOY 2009 (1983). 555 sivua. Suom. Aira Buffa. Alkuteos: Il nome della rosa (1980).
Kommentit
Lähetä kommentti