Luin Kerttu Vuolabin Valon airut -romaanin täsmäiskuna Helmetin lukuhaasteen kohtaan, jossa luetaan saamelaiskirjailijan tuotantoa. Olen erittäin kiinnostunut pohjoisesta mystiikasta ja mytologiasta sekä luontosuhteesta, minkä vuoksi odotin kirjalta mahdollisesti liikaa, sillä se ei lopulta tarjonnut minulle sitä, mitä kaipasin.
Valon airut on ikään kuin kahta eri tasoa halkova romaani. Yksi tasoista on muinaisten luonnon haltioiden taso, joka kuvaa heidän syntyään ja edesottamuksiaan. Eräänlaisina päähenkilöinä ovat Päivä (aurinko), joka ottaa Maammon (maa) vaimokseen. Heidän lapsiaan ovat Ilman haltia Biggá, Veden haltia Rávdná ja Tulen haltia Doabár. Jokainen heistäkin lopulta löytää omat puolisot, jotka ovat luonnollisesti myös luonnon haltioita. Haltioiden kuvaus on mielestäni romaanin parasta antia: on kiehtova ajatus, että eri luonnonilmiöiden takana on ”ihmismäinen” haltia, joka vastaa esimerkiksi tuulenpuuskista ja veden kuohuista tai auringon ensisäteiden valosta.
Haltiat kulkevat samaan aikaan ihmisten maailmassa, jossa keskitytään pieneen saamelaisperheeseen. Perhe asuu Suomen pohjoisosissa lähellä Tenojokea. Heidän arkensa kuvaus on kiinnostavaa: se, miten he hankkivat elantonsa ja kunnioittavat samalla luontoa ja sen haltioita. Arjen kuvauksen kautta valotetaan sitä, miten muinaisusko näkyy käytännössä ja kuinka ihminen on vain yksi osa luonnon kiertokulkua. Monet asiat, kuten seitakivet ja saivojärvet, tulevat tätä kautta lukijalle tutuiksi. Saamelaiskulttuuriin opastaminen kuvataan sikäli ihan realistisesti, että romaanissa vanhemmat kertovat elämästä ja elintavoista lapsilleen opettaen heitä. Lukijalle ei siis ”luennoida” suoraan.
Romaani lähtee mielestäni metsään siinä kohdin, kun lapset aloittavat yhdessä seikkailun ja päätyvät erilaisiin ongelmiin tunturien uumenissa. He kohtaavat sekä hyvän- että pahantahtoisia haltioita, jotka vuorotellen pyrkivät auttamaan lapsia heidän matkallaan tai luomaan mutkia ja esteitä heidän tielleen. Seikkailuun lähtemisen motiivi jää mielestäni niin avoimeksi, että en oikein tiennyt, miten suhtautua siihen: en ymmärtänyt, mitä seikkailulla haettiin. Lasten tapaamat haltiat jatkavat maailman ja mytologian kuvaamista lapsille, kuten heidän vanhempansakin, mutta nämä opetukset äityvät välillä luennoinniksi maailman epäkohdista, kuten itsekkyydestä.
Tältä osin romaani muistutti lastenromaania, mihin en ollut valmistautunut, ja siksi se jäi pettymykseksi. Tuntui, että pyrkimyksenä on ollut luoda suuren fantasiaseikkailun tuntua saamelaiskulttuurin ja -mytologian inspiroimana, mutta seikkailu kompastuu äkillisyyteensä ja päämäärättömyyteensä sekä liiallisen saarnaavaan sävyyn.
Romaanin lopussa on myös hakemisto, joka taustoittaa haltioiden ja sanojen merkityksiä sekä kuvaa sitä, minkälainen inspiraatioprosessi romaanissa esiintyvien hahmojen ja tapahtumien takana on. Romaania ei siis pidä lukea missään nimessä tietokirjana saamelaismytologiaan vaan sen on nimenomaan sen inspiroimaa. Yhtäältä hakemisto tarjoaa kiinnostavaa lisäantia, mutta toisaalta sitä on vaikea navigoida, sillä aakkosjärjestys ei ollut aivan yksitulkintainen.
Kirjailija kertoo hakemistossa lisäksi oman sukunsa tarinoita, joita kuljetetaan mukana myös tarinan puolella. Niiden voikin ajatella muodostavan romaaniin kolmannen tason. Itse en kuitenkaan henkilökohtaisesti kaivannut näitä vaan olisin halunnut lukea enemmän nimenomaan saamelaiskulttuurista yleisesti. Pitäneekin etsiä jokin tietokirja käsiini.
Hakemistosta pystyy tosin päättelemään romaanin nimen merkityksen. Perheen lapsista tärkeimmän roolin saa nuorimmainen Sárigga, jonka lapintiira ottaa suojatikseen. Lapintiira on puolestaan saamelaiskulttuurissa valon airut: saapuessaan keväisin pohjoisille maille lapintiira tuo kevään valon mukanaan (miten kaunis ajatus!). Sárigga puolestaan on itsekin eräällä tapaa toivon lapsi seikkailun haasteissa, joten siten hän vertautuu suojeluslintuunsa.
Kaiken kaikkiaan olisin siis kaivannut teokseen enemmän perheen arjen kuvausta sekä seurannut haltioiden toimia ja tarinaa. ”Seikkailu” siirsi romaanin fokusta liikaa muualle: arjen, luonnon ja tapojen kuvaus olisi mielestäni hitaudessaan ollut kiinnostavaa luettavaa ”tapahtumarikkaan” seikkailun sijaan. Valon airut tuli tosin luettua sikäli mainioon aikaan, sillä suunnitteilla on loma Lappiin, joten Valon airut kutkutti ja inspiroi tätä matkahermoa sopivasti.
Lukuhaasteessa sijoitan Valon airutin tosiaan kohtaan 5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Lisäksi se sopii kohtiin 13. Kirjassa eksytään; 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja; 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa ja 42. Kirjassa on isovanhempia.
Kerttu Vuolab: Valon airut. Atrain Kustannus 2015. 248 sivua. Suom. Riitta Taipale. Alkuteos: Bárbmoáirras (2008).
Kommentit
Lähetä kommentti