Maja Lunde: Viimeiset

Olenkin tänä vuonna ottanut ihan asiakseni tutustua Maja Lunden ilmastokvartettiin, sillä keväällä luin Mehiläisten historian ja kesällä Sinisen. Nyt lukuvuorossa oli kolmas ja viimeisin osa Viimeiset, joka jatkaa Lunden tasaisen laadukasta ja realistista linjaa.

Kuten aiemmatkin osat, Viimeiset on kolmessa aikatasossa kulkeva tarina ilmaston- ja ympäristönmuutoksen ravistelemasta tulevaisuudesta sekä siitä historiasta, joka on johtanut tähän päivään ja sen yli. Mehiläisten historia käsitteli mehiläiskatoa, Sininen vesipulaa ja Viimeiset puolestaan eläinten sukupuuttoa – tarkemmin sanottuna mongolianvillihevosten (eli przewalskinhevosten / takhien) päätyä sukupuuton partaalle (ihmisten toimesta) sekä toimia lajin elvyttämiseksi.

1800-luvulla Pietarin eläintarhan eläintieteilijä Mihail kuulee liiketuttavaltaan Poljakovilta, että Mongolian aavikoilta on löydetty merkkejä takheista – muinaisesta ensimmäisestä villihevosesta. Innostuneena Mihail kirjoittelee kuulun eläintenpyydystäjä Wilhelmin kanssa, ja lopulta kaksikko lähtee Mongoliaan. Aavoilla aroilla ja yhteisen mission siivittämänä miehet lähentyvät ja Mihail ymmärtää viimein, miksi hän ei ole etsinyt itselleen vielä vaimoa ja mitä hän kaipaa elämältään. Maailmanaika ei kuitenkaan ole rakastavaisten puolella, mutta pyydystysreissu on kuitenkin odottamattomankin onnekas vastoinkäymisten jälkeen.

1990-luvulla eläinlääkäri Karin puolestaan matkustaa Mongoliaan palauttaakseen przewalskinhevosen takaisin lähtösijoilleen. 1800-luvulta lähtien ihmiset pyydystivät ja tappoivat villihevosia, kunnes niitä oli enemmän Euroopan eläintarhoissa kuin Mongolian nurmikentillä. Karinin mukana matkaa hänen kolmekymppinen poikansa Mathias, joka on ties monennetta kertaa vieroituksessa huumeista ja viimeisimpänä menettänyt oman tyttärensä tapaamisoikeuden. Karinin ja Mathiaksen suhde on vähintäänkin mutkikas: Karin on itsenäinen ja odottanut lapseltaan aina samaa omaehtoisuutta, kun poika on puolestaan kaivannut äitinsä syliä ja tukea. Mongoliassakin Karin kuluttaa enemmän aikaa hevosten hoitamiseen, vaikka hänen pitäisi antaa tarhassa kasvaneiden hevosten totutella vapauteensa itse ja antaa luonnon tehdä tehtävänsä.

2060-luvulla Eva ja hänen tyttärensä Isa asustavat hylätyn norjalaisen pikkukaupungin maaseudulla, missä heillä on aikanaan ollut eläintila. Etelä- ja Keski-Eurooppa on kuitenkin ajautunut kriisiin vesipulan myötä, ja pakolaiset kulkeutuvat Norjaan, jonka rajat ovat kaatuneet vuosia aiemmin. Norjaa ei puolestaan vaivaa vesipula, vaan vettä on riittämiin: jatkuvat kovat tuulet ja ankarat vesisateet piiskaavat pohjoista maata, jonka vuodenajat ovat sulaneet ilmastonmuutoksen myötä pois. Siinä missä Sininen on vavahduttavan realistinen kuvaus kuumuuden aiheuttamasta kuivuudesta etelämpänä, Viimeiset on hyvä muistutus meille pohjoisen asukeille siitä, ettei ilmaston lämpeneminen suinkaan tuo meille Espanjan rantakelejä. Maapallon asento ja kierto Auringon ympäri ei nimittäin muutu mihinkään, mikä tarkoittaa, ettei meille tule valoa mistään sen enempää – pikemminkin vähemmän, kun lumi lakkaa kuorruttamasta maitamme talvisin.

Eva ja Isa elävät kahdestaan sateiden keskellä ja joutuvat kerta toisensa jälkeen vapauttamaan eläintilan eläimiä luontoon, kun heidän resurssinsa eivät riitä niistä huolehtimiseen – kunnes jäljellä on enää tarvittavia kotieläimiä, kuten lehmiä, sekä yksi ainoa ylellisyys – mongolianvillihevoset. Isa haluaisi lähteä tien päälle, mutta Eva keskittyy vain hevosten suojeluun, sillä hän haluaa pitää tuon kuolevan lajin hengessä: muutenhan ihminen olisi tappanut eläimen omiin tarkoituksiinsa ja oman selviämisensä vuoksi – ja silloin ihminenkin alistuisi vain eläimeksi.

Äidin ja tyttärensä pieni elämä mullistuu, kun he saavat uuden seuralaisen: Ranskasta matkustaneen Louisen, joka myöhemmin paljastaa olevansa raskaana. Uusi seura muistuttaa elämästä ja sitäkin enemmän orastava uusi elämä tuo toivoa tulevasta. Louisen hahmossa on muuten Lunden ystäville pieni intertekstuaalinen karkki: Louise on nimittäin Sinisen Lou, joka on kasvanut aikuiseksi ja selvinnyt kuivuuden kurittamasta Keski-Euroopasta. Sinisessä puolestaan on viite mehiläisten katoamiseen (Mehiläisten historia), ja niin on myös Viimeisissä. Pidänkin siitä, että huolimatta jokaisen osan itsenäisyydestä, ilmastokvartetti luo selkeästi yhtenäisen maailman ja jatkumon.

Viimeiset kuvaa siis paljon mongolianvillihevosia sekä sitä, miten ihminen toimillaan ja oman edun tavoittelullaan muuttaa ympäristöä ja ajaa vuosituhansia eläneitä lajeja sukupuuton partaalle. Toisaalta Viimeisissä mongolianvillihevoset eivät ole ainoita viimeisiä laatuaan, sillä 2060-luvun tulevaisuudessa annetaan kuva maailmasta, jossa ihminen ei voi enää elää oman teknologiansa voimin ja kuvitteellisen herruutensa sokaisemana, sillä luonto lopulta vie voiton. Mongolianvillihevonen onkin lopulta analogia sille, miten ihminen voi ajaa itsensä sukupuuton partaalle. Näin ei Viimeisissä vielä ole, mutta kaoottinen maailma, jossa taistellaan resursseista ja ihminen on ihmiselle susi, ei varsinaisesti luo uskoa ihmisen kykyyn säilyä hengissä. Toisaalta ihminen tarvitsee toisia ihmisiä luodakseen elämää, joka valaa toivoa. Samaa toivoa antavat Louisen lapsi sekä pikkuvillihevosvarsat, joita kirjan aikana syntyy.

Romaanissa äiti-lapsisuhde nouseekin merkittävään osaan ja on romaanin pääteemoja. Onhan lisääntyminen ja jälkeläisistä huolehtiminen olennainen osa sitä, ettei jää lajinsa viimeiseksi. Mihail kamppailee 1800-luvun Pietarissa oman äitisuhteensa kanssa siinä, missä Karin pyrkii karistamaan aikuisen poikansa kannoiltaan. Eva puolestaan riitelee teini-ikäisen tyttärensä kanssa, ja Louise synnyttää uutta elämää.

Louisen raskaus ja jopa synnytys kulkee itse asiassa romaanissa rinta rinnan toisessa ajassa mongolianvillihevosten raskauksien kanssa. Tämä rinnastus alleviivaa mielestäni sitä teemaa, että ihminen on lopulta vain eläin ja lopulta samojen selviytymishaasteiden edessä kuin muut lajit, ellei ala arvostaa enemmän muita lajeja, luontoa ja omaa osaansa osana sitä. 

Viimeiset ei ollut samalla tavalla ahdistavan kuumottava kuin Sininen, vaikka sen piirtämä kuva tulevaisuudesta ei ole toivottava sekään. Pidän siitä, että jokaiseen ilmastokvartetin osaan on otettu saman kaava: katsaus menneeseen, lähelle nykyaikaa sekä tulevaan. Vain tällaisella katsauksella saadaan valotettua syy-seuraussuhteita. Samoin on miellyttävää, että kirjojen kannen fontti on jokaisessa kirjassa sama, mikä liittää sarjaa enemmän yhteen, vaikka osat ovatkin itsenäisiä.

Kuten aiemmissakin osissa, Lunde on tehnyt Viimeisissä suuren taustatyön sekä yhteistyötä eri alojen asiantuntijoiden kanssa asioiden ja faktojen selvittämiseksi. Hän matkusti jopa Mongoliaan (Sinisen osalla hän kävi tutustumassa pakolaisleireihin ja niiden oloihin). Arvostan tätä paneutumista suuresti, sillä se antaa lihaa tarinan luiden ympärille ja faktaa fiktion ympärille.

Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö, sillä mukana vilahtaa alussa myös Poljakov, joka on ollut todellinen henkilö historiassa. Lisäksi se sopisi kohtiin 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä; 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa; 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja; 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja; 28. Tulevaisuudesta kertova kirja; 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla; 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa; 39. Kirjassa lennetään; 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa ja 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Viimeiset on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Maja Lunde: Viimeiset. Tammi 2020. 533 sivua. Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Alkuteos: Przewalskis hest (2019).