Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet tarjoaa erilaista ja uskottavaa scifiä niillekin, jotka eivät välttämättä scifistä perusta. Romaani ei ole dystopia vaan tulevaisuuskuvaus, jossa on mukana myös ripaus toivoa. Se, näkeekö kirjan maailman dystopiana, riippuu varmaan lukijasta: itselleni maailma, jossa maapallo on miltei romuttunut, vaikka ihmiskunta selviääkin, on eräänlainen dystopia – vaikkakin sieltä optimistisemmasta päästä.

Itäranta ei petä. Kirjailijan kieli ja kerronta ovat tukahduttavan kauniita jälleen kerran. Siinä, missä koin Kudottujen kujien kaupungin kompastuvan omaan koukeroisuuteensa, Kuunpäivän kirjeet palaa Teemestarin kirjan säästeliämpään mutta silti herkistävään runollisuuteen. Runollisuus syntyy, kun sanoja – erityisesti verbejä – käytetään vertauskuvallisesti, mikä kutkuttelee jälleen omia sananystyröitä.

"Missään muualla taivas ei ole samanlainen. Tiedän, että olet nähnyt taivaan Maan yllä, mutta vain valojen tahraaman. Toivon, että jonain päivänä saan näyttää sinulle pimeyden puhtaaksi pyyhkimän yön."
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet, sivu 41

Uusi maailma, samat ongelmat

Kuunpäivän kirjeissä maapallo kärsii ekologisen kriisin jälkimainingeista vuonna 2168: sieltä halutaan pois mutta sinne ei haluta takaisin. Ihminen asuttaa Kuuta, Marsia ja jopa Saturnuksen kuuta Enceladusta, ja planeettojen ympärille on rakennettu satelliittikaupunkeja. Jokaisella planeetalla eletään teknologian voimin ja kunkin elinympäristön ehdoilla.

Romaani käsittelee ekologisen kriisin lisäksi maahanmuuton ja pakolaisuuden teemoja. Kuunpäivän kirjeet tuo vahvasti esille, ettei ihminen muutu, vaan pakolaisia katsotaan kieroon ajasta, maasta ja jopa avaruuden kolkasta huolimatta. Kunhan oma nahka voidaan pelastaa ja itse voi hyvin, ei muilla ole väliä.

Kodin teema korostuu myös: romaanin päähenkilö Lumi on menettänyt kotinsa yhdessä satelliittikaupungeista ekokriisin seurauksena, mutta laajemmin ajatellen ihminen on myös menettänyt oman ”alkukotinsa” eli maapallon. Kaipuu kotiin näkyy myös kirjan nimessä: Kuunpäivän talo on päähenkilö Lumin ja hänen puolisonsa Solin kuvitteellinen paikka, haaveiden koti, johon he pakenevat todellisuutta yhdessä ja erikseen. Vertauskuva on kaunis ja talon nimi sitäkin enemmän, mutta mielikuvitustalo itsessään ei tuo ainakaan omaan lukukokemukseeni lisäarvoa.

Itäranta on tavoittanut myös sen, että ihminen kaipaa todennäköisesti takaisin menettämäänsä maailmaan. Satelliittikaupungit on tehty mukailemaan maapallon oloja. Tämän kuvauksen myötä koin hyvin haikeaksi sen ajatuksen, että vaikka ihmiskunta selviäisi, olemme tuhonneet jo yhden planeetan – alkukotimme. Kaikki se hieno ja upea, mitä maapallolle on vuosimiljardien saatossa syntynyt, on parissa sadassa vuodessa heitetty hukkaan.

Paitsi ihmisarvon ja pakolaisuuden suhteen, Itäranta kuvaa, kuinka ihminen ei muutu myöskään toisessa suhteessa: ihminen haluaa hyötyä ympäristön kustannuksella jatkossakin. Vaikka maapallon on tuhottu, ei ihminen ota opiksi vaan yritykset haluavat kaivaa (kirjaimellisesti) resursseja myös muilta avaruudenkappaleilta. Tämä kuvaus ihmisen perusluonteesta on surullisen uskottava ja todellinen.

Luonnon riistoon liittyy bioterrorismi, johon tarinan pääjuoni kytkeytyy. Päähenkilö Lumin puoliso Sol häviää, ja Lumi matkustaa ympäri aurinkokuntaa pyrkien löytämään rakkaansa ja selvittämään, mitä tälle on tapahtunut. Juttuun vaikuttaa sotkeutuneen ekoterrorismista tunnetuksi tullut ympäristöaktivistiryhmä, joka haluaa estää ympäristö riiston ja pelastaa maapallon.

Kuunpäivän kirjeet tekee näkyväksi ihmiskunnan haurauden. Esille nousevat karanteenit ja pandemiatkin, jotka ovat sitäkin tärkeämpiä, kun eletään avaruudessa: tuholaiset eivät saa levitä planeetoille, joille on teknologian avulla vaivoin saatu ruuantuotantoa. Tästä huolimatta onkin ihmeellistä, miten ihminen jatkaa ympäristön tuhoamista omien intressiensä vuoksi ja menneisyydestään oppimatta.

Tässä mielessä Kuunpäivän kirjeet on aurinkokuntaan laajennettu katsaus ongelmista, joita tulemme kohtaamaan jo lähivuosikymmeninä tai joita kohtaamme jo nyt: osa alueista käy elinkelvottomaksi, pakolaisuus lisääntyy ja osan hyvinvointi lunastetaan toisten hyvinvoinnin kustannuksella. Itäranta ei kuitenkaan tee tätä liian osoitellen vaan kuljettaa analogiaa sopivan huomaamattomasti mutta sopivan selvästi tulevaisuuden ongelmien ja maailman rinnalla.

Arkea avaruusajassa

Tarina on kerrottu Lumin muistiinpanoin, jotka ovat ikään kuin kirjeitä Solille. Mukana on kuitenkin myös sähköposteja sekä lehtiartikkeleita ja fiktiivisiä tieteellisiä ja historiallisia kirjoituksia, jotka katsovat tulevaisuudesta menneisyyteen. Tämä aspekti on oikeastaan kirjassa itselleni se kaikista kiinnostavin. Lumin ja Solin tarina oli ihan ok seurata, mutta Lumin työ parantajana ja sielumatkat eivät yllättäen vedonneet minuun, vaikka olenkin kiinnostunut kaikenlaisesta luontomytologiasta ja mystisyydestä. Suurinta antia oli lukea kirjaa eräänlaisena katsauksena tulevaan: oli kuin olisin lukenut ”historiateosta” tulevaisuudesta, mikä oli äärettömän kiinnostavaa.

Tämä on osoitus myös Kuunpäivän kirjeiden uskottavuudesta. Teos sijoittuu suhteellisen lähelle tulevaisuuteen ja esittää avaruusmatkustuksen sellaisena kuin se saattaisi todellisuudessa toteutua, mikäli teknologinen kehitys ottaisi harppauksia lähivuosikymmeninä. On myös kiinnostavaa, ettei kirjassa ole suurta konfliktia – ei avaruustaisteluja tai planeettainvälisiä sotia – vaan paino on ympäristöasioissa. Konflikti syntyy ihmisen omasta toiminnasta: maapallo on tuhottu ja pakolaisuus aiheuttaa ongelmia.

Tämänkaltainen kuvaus toi esille myös sitä ”tavallista elämää” tulevaisuudesta. Kun ei keskitytä sotiin ja konflikteihin vaan hyvin tavallisiin ongelmiin, kuvaus valottaa enemmän sitä, millainen maailma on ja miten ihmiset elävät. Tämä on valtavan kiehtovaa. Osa asioista tulee kerrontaan ikään kuin sattumalta: Itäranta ei esitelmöi, mikä lisää maailman uskottavuutta, kun asiat paljastuvat käytännön kautta. Tässä auttavat myös kuvitteelliset lehtileikkeet, jotka valottavat lukijalle romaaniin maailmaa ilman, että Lumi alkaisi epäuskottavasti avata sitä muistiinpanoissaan. Eräs tällainen asia on parisuhteiden ja sukupuolten moninaisuus: polyamoria ja ei-binääriset sukupuolet ovat arkipäivää eikä niitä kummastella sen erityisemmin, vaan ne tuodaan hienovaraisesti esiin osana maailmantilaa (tai oikeammin aurinkokunnan tilaa).

Kuunpäivän kirjeet on muistutus oman planeettamme ainutlaatuisuudesta ja arvokkuudesta. Itärannan romaanien kaltaisella ilmastokirjallisuudella voidaan luodata tulevaa sekä menneisyyttä ajatuksia herättävin tavoin. Itäranta sen itsekin sanoo.

”Jos sanat voivat pysäyttää tai kääntää ajan, kuroa sen kuilut umpeen, nyt on niiden aika tehdä niin.”
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet, sivu 313

Yhtä lailla Itärannan romaani sekä lukemattomat muut ilmastokirjallisuuden teokset voivat kuroa näitä kuiluja umpeen ja herättää ajatuksia menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta. Ja jos ei halua lukea romaania ekolasit silmillä, tarjoaa se ainakin Itärannan taattua laatua ja herkkää kuvausta kirjailijan ystäville.

Lukuhaasteessa sijoitan Kuunpäivän kirjeet kohtaan 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja. Lisäksi se sopisi kohtiin 7. Kirjassa rikotaan lakia; 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja; 28. Tulevaisuudesta kertova kirja; 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana; 39. Kirjassa lennetään ja 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.

Kuunpäivän kirjeet on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet. Teos 2020. 381 sivua.