Kymmenen toisilleen ennalta tuntematonta vierasta kutsutaan Neekerisaarelle, kukin hieman eri tavalla, niin etteivät he oikeastaan tiedä lainkaan mitä on luvassa. He matkustavat saarelle lautalla, jonka kuljettaja lähtee takaisin maihin ja jättää heidät saarelle suuren ja hienon talon huomaan. Ensimmäisenä iltana saarella alkaa yhtäkkiä kuulua kummia: jostakin kaikuu ääni, joka luettelee kaikkien saarella olijoiden osalta rikoksia, joihin he ovat syyllistyneet. Pian alkaa saaren vieraita kuolla yksitellen, aivan samoin kuin runossa, joka kertoo kymmenestä pienestä neekeripojasta, ja joka löytyy jokaisen makuuhuoneen seinältä. Samoin alkaa vähitellen hävitä pieniä patsaita ruokasalin pöydältä, kunnes jäljellä ei ole yhtäkään.
Olen lukenut romaanin ensimmäistä kertaa lähes 20 vuotta sitten, muistaakseni yläasteeni alkutaipaleella, ja tuolloin se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Silloin romaani oli nimeltään vielä Kymmenen pientä neekeripoikaa. Romaanin ensimmäinen suomennos Helka Varholta ilmestyi vuonna 1940, tuolloin nimellä Eikä yksikään pelastunut, mutta vuosina 1968–1999 oli käytössä nimi Kymmenen pientä neekeripoikaa. Luin tällä kertaa painosta vuodelta 2009, joka on tuo sama Helko Varhon suomennos, ja vaikka romaanin nimi on vaihtunut niin tässä painoksessa on silti yhä Neekerisaari ja lastenlorussa puhutaan neekeripojista, joten kenties romaanin uusi suomennos oli ihan paikallaan sekin. Romaanin uudempi suomennos on Jaakko Kankaanpään työtä vuodelta 2019. Ymmärtääkseni siinä ei enää puhuta missään muodossa neekereistä. Keräilijän luonnettani kiinnostaisi kovin saada myös tuo uusi suomennos kokoelmani osaksi.
Romaanin tunnelma on tiivis ja sitä se todellakin oli myös tällä lukukerralla, vaikka tiesin ja muistinkin, miten tarina päättyy. Siitä huolimatta tämä romaani nostattaa kylmät väreet pintaan, kun joukko ihmisiä ajetaan saarelle keskelle merta ja murhaajan täytyy siis olla joku heistä. Tyypillinen "suljetun huoneen" -arvoitus siis, jossa murhaaja löytyy saarelta. Englantilainen lastenloru on Christien taitavissa käsissä muuttunut lähestulkoon kammottavaksi, mutta hän käyttääkin näitä riimittelyjä useissa romaaneissa apunaan. Loppuratkaisu on Christien tapaan tietenkin loistava ja odottamaton, ja vaikka sen tosiaan muistinkin, niin en kuitenkaan muistanut aivan kaikkia yksityiskohtia. Lisäksi muistiani sekoitti kenties BBC:n pari vuotta sitten tullut filmatisointi, jossa asioita oli kai jonkin verran muutettukin.
Luin romaanin lukupiiriä varten ja lukupiirikeskustelussa tuli esille, että kaikki muutkin olivat lukeneet kirjan jo aiemmin ja kaikille muillekin tämä toinen lukukerta ei ollut yhtä hyvä kuin ensimmäinen. Kuitenkin tuo loppuratkaisu on kenties niin sävähdyttävä, ettei se tunnu enää ihan samalta toisella lukukerralla. Klassikkoasema tällä romaanilla kuitenkin varmasti on yhä ja tulee olemaan. Itse kuitenkin luen Christieltä mieluummin Poirot-tarinoita, jotka ovat suosikkejani. Niissäkin on monessa mielenkiintoisia ja kutkuttavia juonikuvioita, mutta tuntuu etteivät niiden juonikuviot nojaa niin paljon loppuratkaisuun, jolloin ne kestävät paremmin myös useampia lukukertoja.
Viime vuoden Helmetin lukuhaasteessa romaani sujahtaa osaltani kohtaan 19. kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa, koska tämä tosiaan oli lukupiirikirjana. Tämän kirjan osalta pääsimme myös syksyllä – ihanaa kyllä – näkemään toisemme ihan livenä. Suurin osa viime vuoden lukupiirikokoontumisista tapahtui nimittäin etänä.
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut. WSOY 2009. 264 sivua. Suomentanut: Helka Varho. Alkuteos: And Then There Were None / Ten Little Niggers. 1939.
Kommentit
Lähetä kommentti